Rakkauspaikka Tampereelta, keikkaneitsyys menetettynä Muselle, Aleksis Kiven lukemisen ja piirtelyn lomassa ja maan mainioin joulukortti Jyrkiltä.
Vanhoja kuvia katsellessa iski yhtäkkinen kaipuu menneisyyteen. Silloin oli hetkiä, joiden tahtoi pysähtyvän. Hetkiä, joita odotti ja joita odottaa yhä. Hetkiä, joiden pysäyttämisen sijaan pysähtyikin itse. Hetkiä, joita ei kykene unohtamaan koskaan.
Elämä on kuin maalaus, johon sisältyy lukematon määrä pieniä siveltimenvetoja. On erilaisia värejä, erilaisia tekniikoita, ja jokainen meistä kiinnittää maalatessaan huomionsa eri yksityiskohtien luomiseen. Lopulta, se mitä jäljelle jää, on kokonaisuus. Minä itse olen ihmisenä vielä niin keskeneräinen, että se välillä turhauttaa. Maalattavaa on vaikka kuinka paljon jäljellä, mutta taiteilija ei tiedä, miten jatkaisi. Kaikista yksinkertaisinta olisi päätyä helppoon ratkaisuun, mutta minä tahdon aina säväyttää ja luoda jotain uutta. Uuteen liittyy sana epävarmuus ja se kuvaa tämänhetkistä olotilaani erittäin hyvin. Minä en tiedä miten jatkaisin elämässäni eteenpäin, vaikka se hädintuskin on edes alkanut.
Lisää Musea, manuaalitarkennuksen maailmoista, kävin paljon ulkona syömässä viime keväänä ja viime keväänä en myöskään oppinut käyttäytymään julkisilla paikoilla.
Ja toinen asia, joka pelottaa, on se, kuinka olen muuttunut paljon lyhyessä ajassa niin pintakerrosta kuin mieltä myöten. Kaikki me muutumme, se on selvä asia, mutta millä tavalla sen teemme onkin hyvä kysymys. On surullista huomata, kuinka sitä kasvaa ja samat ihmiset, joiden kanssa ennen tuli toimeen hyvin ja joista välitti, ovat kadonneet siihen harmaaseen ihmismereen, jonka kohtaa kaupungilla. Kasvot, jotka ennen saivat hymyilemään, eivät herätä enää tunteita.
Mutta vastapainona ovat ystävät, joiden kanssa on ollut vuodesta toiseen, eivätkä he ole muuttuneet sitten yhtään siitä, kun heidät tapasi ensimmäistä kertaa. Tuntuu kuin sitä olisi yhä istuskelemassa yläasteen käytävillä kuuntelemassa Miyauchin kappaleita, lukemassa ranskan sanakokeisiin ja nauramassa mitättömille asioille niin, että saa huuteluita osakseen. Vaikkei siitä ole edes vuotta, kun olin vielä suloinen pieni ernunpoikanen, nyt sitä jo katsoo maailmaa enemmän aikuisen silmin. Tietää, että on olemassa paljon pahaa, mutta sitä vastoin osaa arvostaa saamaansa ystävällisyyttä. Itsenäistymisestä puhumattakaan.
Viime keväältä myösssh.
Kun sanoin, etten tiedä miten jatkaisin, en kuitenkaan sanonut, etten jatkaisi. Mielestäni kaiken lähtökohtana on se, että osaa arvostaa sitä, mitä itsellä on ja Rukia lainatakseni: elämä itsessään on ylellisyys. Itse olen päätynyt siihen lopputulokseen, että meille annetaan vain yksi elämä ja olisi kertakaikkiaan suurta tuhlausta antaa sen valua hukkaan, joten miksen toimisi päinvastoin ja tekisi siitä oikein ikimuistoista. Aivan sama, jos elämäsi ei ole muiden ihmisten silmissä huolella viimeistelty, kaunis kokonaisuus vaan aivan jotain muuta, sillä lopussa me kaikki olemme voittajia ja siinä kohtaa seisomme samalla viivalla. Vaikka tulevaisuus onkin minulle vielä avoin, tiedän jo nyt päätyväni itselleni normaaleihin eli hulluihin ja mahtipontisiin ratkaisuihin. Epävarmuus ei sulje pois kunnianhimoa.
// Tämä ei todellakaan ole viimeistä pilkkua myöten viimeistelty teksti, jolla on jokin selkeä teema. Pintaraapaisu ajatuksistani, jotka päätin pukea sanoiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti