Kolmatta päivää sängyn pohjalla. Stressisairastuminen. Juuri ennen esitysviikkoa.
Olen kasvanut paljon. Olen oppinut itsestäni ja muista. Oppinut rauhoittumaan, kun paniikki tarraa kurkusta kiinni seistessäni verhon takana juuri ennen näyttämölle astumista.
Tiedän, että viimeisen näytöksen jälkeen itken. Mutta en tiedä tarkalleen, milloin. Ajoitanko kyyneleet siihen hetkeen, kun näytöksen jälkeen vaihdan takaisin omiin vaatteisiin.
Vai itkenkö loppulaulun aikana. Loppulaulun, jonka säkeistöt menevät vieläkin sekaisin välillä.
Vai itkenkö kotimatkalla.
Vai itkenkö seuraavana aamuna.
En tiedä. Mutta itkemään tulen melko varmasti.
Takaisin tähän hetkeen.
Olen laihtunut. Kuihtunut huomaamattani. Mutta enemmän olen iloinen siitä, että eräs päivä uskalsin olla ihmisten ilmoilla t-paidalla ymmärrettyäni, että olen yhtä kaunis ja arvokas kuin muutkin ihmiset, vaikka käsivarteni eivät ole langanlaihat ja vaikka ihon oireilusta johtuen niiden väri ei ole tasainen.
Pidän itsestäni loppujen lopuksi yllättävän paljon.
Nyt, kun olen ollut viimeiset päivät miltei täydellisessä symbioosissa sänkyni kanssa, olen ajatellut paljon asioita. Ihmisiä, menneisyyttä ja tulevaisuutta, elämääni ja kaikkia niitä pienenpieniä tekijöitä, joiden johdosta olen nyt tässä. Lisää tähän valitsemasi kliseinen elämänviisaus.
Olen myös miettinyt rakkautta.
