#63 Laitetaan värivalot loistamaan, kutsutaan ystävät, halataan ja kerrotaan surun ja ilon aiheet

Eilen oli juhlat. Oli kynttilöitä, vaniljacokista, paljon ruukkukasveja, pizzaa, tarinankerrontaa, koiria, ihmisiä, mutakakkua kermavaahdolla, lämpöä ja Olavi Uusivirta, jonka jätimme jälkeemme lähtiessämme.

Juhlat ovat olleet minulle aina sellainen asia, joita pyrin välttämään viimeiseen asti. Rakastan olla ihmisten kanssa tekemisissä, mutta juhlat. Koen oloni epämukavaksi juhlissa, juhlien jälkeen olen väsynyt ja ahdistunut, mutta nämä juhlat olivat erilaiset. Viihdyin niin hyvin, että harmitti lähteä. Kaiken sen hauskanpidon jälkeen olin kyllä väsynyt, mutta pikemminkin siitä syystä, että söin niin hyvää ruokaa ja niin paljon. Ja koska minulla oli hauskaa. Minulla oli mukavaa. Minulla. Juhlissa.

#62 Olen ilo

Elämä on ollut tänään ihan huikea juttu, olkoon nämä kliseiset alkusanani. Ensinnäkin, ulkona oli sen verran viileä - ei, pikemminkin kylmä - että rohkenin laittaa villapaidan päälle. Koulussa se sai kehuja ja melkein myöhästyin uskonnon tunnilta jäätyäni erään samalla teatterikurssilla olleen tytön kanssa juttelemaan villapaitarakkaudesta. Ruokatunnilla taas havahduin siihen, että minusta välitetään. Ystäväni vuodatti sieluaan usemman minuutin ajan, minä kuuntelin vaitonaisena ja välillä nyökytellen, kunnes ystäväni äkisti kysyi: "Katsoitko sä viikonloppuna kui paljon animea?"

Psykologian tunnilla - tai oikeastaan sen jälkeen, kun jäin juttelemaan opettajan kanssa - sain suureksi helpotuksekseni luvan tehdä kaikki paritehtävät yksikseni. Saman tunnin aikana eri ryhmät - minä yksikseni, koska pöytäseurueeni uupui (olin tästä onnellinen, terveisin introvertti) - miettivät eri ikävaiheiden haasteita, ja kun pohdin opettajalle, mitä haasteita nuorella aikuisella voi olla edessään, meni hän kananlihalle, koska vastaukseni oli kuulemma niin hyvä.

Aamun toinen tunti oli hypäri, jonka vietin torkkuen olentoja vasten ja satsumoita syöden samalla, kun vuotta nuorempi, toveriporukan uusin jäsen, rupatteli niitä näitä. Sitten totesin, että eiköhän oteta kengät pois, ja hipsin sukkasillani katsomaan, onko kanttiini auki (ei ollut).

Päivän päätyttyä ja bussiasemalle päästyäni huomasin, että sieluaan vuodattaneelta ystävältä oli tullut viesti. Minä en kuulemma saa murehtia häntä, hän nyt vain on surullinen hetken ja selviää kyllä. Vastasin, että en murehdi. Osaan nykyään kuunnella ihmisiä ottamatta heidän ongelmiaan omakseni.

Ja mikä tärkeintä. Istuin aamubussissa ja olin juuri laittamassa kuulokkeita korviin, kun YleX:ltä alkoi soimaan SMG:n Kaunis Marjaana. Eihän siinä voinut kuin kuunnella, ehkä paras mahdollinen aloitus viikolle.

Tässä kuvassa on Nelli-kissa. Tyttö on pian kuusi kuukautta vanha ja kovin energinen ja hellyydenkipeä. Kävimme isän enon luona juomassa kahvia ja ihmettelemässä sateista sunnuntaita ja ulkona ollessamme leikin kissalapsen kanssa. Illemmalla juoksin sateessa keskellä pimeää niin, että veri maistui suussa. Pariisin Kevät soi taustalla ja autojen valot olivat niin kaukaisia. Pimeässä oli hyvä kulkea, kehtasi nostaa housujaan kunnolla ja kävellessä laulaa. Se on hyvä, että muut tässä pikkukaupungissa eivät keksi lähteä sateella ulos. Tai sitten en vain ole kohdannut kaltaisiani.

#61 Lights Out, Words Gone

Hurjaa ajatella, että nyt eletään jo syyskuun puoliväliä. Elämä on taas alkanut kulkemaan nopeasti, olen väsynyt kuten myös viime syksynä, mutta nyt väsymys ei ole niin syvää, vaikka viime yönä valvoin kahdesta viiteen, kun en pystynyt nukahtamaan. Väsytti, mutta jokin piti hereillä, enkä vieläkään tiedä, mikä se oli. Aamulla, kun pyöräilin bussiasemalle, minut ympäröi sankka sumu. Koululle päästyäni olivat otsahiukseni (kyllä, minulla on nykyään sellaiset, ihan itse vielä leikkasin!) kaartuneet tyylikkäästi latvoista ylöspäin - näin tapahtuu aina kostealla säällä -, meikkiäkään minulla ei ollut ripsiväriä ja puuteria lukuunottamatta.

Mutta päivän aikana minua sanottiin suloiseksi niin monta kertaa. Ja sain niin monia kehuja hiuksistani, vaikka ne olivat mielestäni kovin huonosti. Sitten todettiin, ettei minulla ole meikkiä juuri lainkaan, mihin vastasin, että kyllä, asia on näin. Tähän taas vastattiin, että ei tarvitsekaan, että näin on juuri hyvä, että olen suloinen. Vaikka opin jo kolmisen vuotta olemaan välittämättä siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat ulkonäöstäni, en voinut olla hymyilemättä, varsinkin, kun osa kehuista tuli ihmisiltä, joiden kanssa olen saattanut silloin tällöin vaihtaa jokusen sanasen.

Ja suloiseksi itseni tunnenkin, vaikka kotiin tultuani pyyhkäisin otsahiukset päälaelle ja ripsivärit tuhruiksi silmien alapuolelle. Viimeinkin, sillä olen kuluttanut elämästä melkein neljä vuotta itseni etsimiseen. Nyt tuntuu kuin määränpää olisi saavutettu. Kuvassa näin ohimennen mainiten ihanin ja lötköin villapaita, jonka löysin kirpputorilta maanantaina. Huivinkin nappasin mukaani ja se kaulassani tunnen hautautuvani, mutta se on vain plussaa. Huivirakkaus!

Muuten.

Näin syksyn tullen tulee tarve löytää uutta musiikkia, mutta olen hieman neuvoton. Jos lukijakuntani (tai vierailijat) suvaitsee, nyt on tilaisuus pommittaa minua lempiartisteillanne ja -yhtyeillänne. Uudet tuttavuudet kiinnostavat aina, eikä tarvitse ujostella ja ajatella "ei se tykkää tästä kuitenkaan". Oikeasti, kuuntelen kaikkea aina saatanamusiikista k-poppiin.

#60 I knew that you had a flame in your heart

Otsikko kappaleesta Bat For Lashes - Daniel

Olen niin hukassa tämän blogin suhteen, en oikein tiedä, miten jatkaisin tästä - poistaakaan en halua, sen verran olen blogilapseeni kiintynyt. Minulta ei oikein tahdo luonnistua sellainen tavallinen kuulumisten kertominen, niin paljon kuin pidänkin niiden lukemisesta. Mutta kuvista minä erityisesti pidän. Pidän niiden katselemisesta, ottamisesta ja jakamisesta - ehkä siitä syystä olenkin omaksunut tämän "muutama kuva ja pari sanaa" -menetelmän, jota olen toteuttanut useamman kuukauden jokseenkin vaihtelevalla menestyksellä. Joskus huvittaa puhua ja kertoa ajatuksistaan, mutta yleensä ei. En tiedä, minkä osan elämästäni toisin tänne blogin puolelle, en osaa eritellä asioita, en tiedä, mikä kiinnostaa lukijakuntaani ja mikä ei. Enkä minä tahdo syyllistää tällä ketään. Olette merkityksellisiä olentoja. Yritän pikemminkin kysyä, onko tämä tapa ihan okei teille? Olen kyllä ajatellut, että kirjoittaisin jatkossa hieman enemmän (mikäli asiaa on), mutta nyt teillä on tilaisuus ilmaista oma mielipiteenne.

Ja tähän loppukevennykseksi: ostin tavattoman hyvää teetä ja luontaistuotekaupan täti oli niin herttainen, että harmitti lähteä koululle. Olisin niin tahtonut ostaa vielä appelsiini-kookosteetä, mutta päätin jättää sen ensi kertaan, sillä kaapista löytyy vielä Clipperin (maailman parasta) appelsiiniteetä. Äiti ei kylläkään arvosta sitä, että tyttärellä on hamstrattuna kymmentä eri teetä, jotka vievät tilaa yhden hyllyn verran. Ehkä pitäisi harkita kokoelman siirtämistä muualle, aion nimittäin vielä täydentää sitä. Hui kauhistus, mikä teini-iän kapina.

#59 "Will smiled the way Lucifer might have smiled, moments before he fell from Heaven."

Otsikko Cassanda Claren kirjasta Clockwork Angel

Havahduin ajatukseen siitä, että ensi viikolla alkaa koeviikko. Flunssa tahtoo painaa päälle, itse tahtoisin vain unohtua sänkyyn lukemaan Pottereita ja haaveilemaan Lontoon-reissusta parhaan ystävän kanssa. Eräs päivä minulle sanottiin, että "hymykuopistani voisi juoda". Otin kohteliaisuutena.