Blogin osoite on vaihtunut

Uusi osoite on

ahdas-avaruus.blogspot.fi

#102 Epilogi

Silloin, kun proggis alkoi syyskuun loppupuolella, tuntui vakavasti siltä, ettei tästä tule mitään. Yksien harjoitusten jälkeen itkin omaa osaamattomuuttani; muut tuntuivat olevan ammattilaisia rinnallani. Oma elämäntilanteeni, koulu ja muut muodollisuudet tuntuivat olevan sinä hetkenä aivan liikaa. Luovuttaminen kävi monta kertaa mielessä, mutta onneksi kunnianhimoinen puoleni patisti joka kerta liikkeelle ja yrittämään uudestaan.

Odotin proggista koko lukion toisen vuoden. Abivuoden syksyn lähestyessä epäilykset kuitenkin nousivat pintaan. Olisinko tarpeeksi hyvä? Mitä jos esiintymiskammoni nousee esteeksi esiintymiselleni? Kehittelin varasuunnitelman. Proggiskurssien sijaan opiskelisin kemiaa ja aloittaisin espanjan kielen. Tässä kohtaa eräs ystäväni katsoi minua pahasti. Et nyt perkele jätä. Enkä jättänyt.

Tuntuu surrealistiselta ajatella, että istun nyt tässä kirjoittamassa tätä tekstiä. Tämä hetki tuntui syyskuussa niin kaukaiselta. Ajattelin, etten koskaan saavuttaisi sitä. Mutta vastoin kaikkia odotuksia, aika kului sivaltavan nopeasti. Yhtäkkiä sitä tiedostaa yrittäessään nukahtaa, että ainiin, viikon päästä tämä kaikki on ohi.

Olen herkkä ja tunteellinen, mutta olen yrittänyt kääntää sen vahvuudeksi. Kaikki ne suuret tunteet rikastuttavat hetkiä. Eilinen oli sellainen päivä, jona tunneskaalan rajat ylitettiin. En tuntenut paniikkia tai häpeää itkiessäni holtittomasti yli kahdenkymmenen ihmisen katsoessa minua.

Sä olet kaunis, kun itket.

En tiedä, miksi kirjoitan tätä. Ehkä haluan tehdä itselleni varmaksi sen, että selvisin hengissä. Saavuttanut jotain suurta, jännittänyt koko tämän ajanjakson alussa enemmän kuin kuluneen viikon esityksiä yhteensä. Tutustunut upeisiin ihmisiin ja saanut kuulla positiivisella tavalla yllättäviä sanoja itsestäni. Minäkäsitykseni on muuttunut ryminällä näiden kuukausien aikana. Minä olen muuttunut.

Tuntuu haikealta jatkaa elämää ilman päivittäisiä harjoituksia. Huonosta päivästä huolimatta odotin teatteritunteja suurella innolla, vaikka mielessäni hartaasti kirosinkin opettajan patistaessa juoksemaan katsomon läpi kolmesti.

Odotin tunteja sen takia, että pääsisin viettämään aikaa tässä kohtaa rakkaiksi muodostuneiden ihmisten seurassa. On ollut ihana työskennellä tässä ryhmässä ja eilisen jälkeen tuntui siltä kuin tässä oltaisiin tunnettu ja oltu yhdessä aina.

Ennen kuin jätimme taaksemme salin punaisine penkkeineen, halasimme toisiamme pitkään. Ja sinä hetkenä opettajamme vaatimattomat, mutta merkitykselliset sanat olivat kirkkaana mielessäni:

Älkää unohtako, että ihmiset ovat hyviä.

Minä päätän tekstini nyt tähän ja menen etsimään nenäliinoja.

#101 Juuri nyt kirjoittaisin päiväkirjaani, että olen tätä nykyä harvinaisen kliseinen ja inhimillinen ja onnellinen

Kolmatta päivää sängyn pohjalla. Stressisairastuminen. Juuri ennen esitysviikkoa.

Olen kasvanut paljon. Olen oppinut itsestäni ja muista. Oppinut rauhoittumaan, kun paniikki tarraa kurkusta kiinni seistessäni verhon takana juuri ennen näyttämölle astumista.

Tiedän, että viimeisen näytöksen jälkeen itken. Mutta en tiedä tarkalleen, milloin. Ajoitanko kyyneleet siihen hetkeen, kun näytöksen jälkeen vaihdan takaisin omiin vaatteisiin.
Vai itkenkö loppulaulun aikana. Loppulaulun, jonka säkeistöt menevät vieläkin sekaisin välillä.
Vai itkenkö kotimatkalla.
Vai itkenkö seuraavana aamuna.

En tiedä. Mutta itkemään tulen melko varmasti.

Takaisin tähän hetkeen.

Olen laihtunut. Kuihtunut huomaamattani. Mutta enemmän olen iloinen siitä, että eräs päivä uskalsin olla ihmisten ilmoilla t-paidalla ymmärrettyäni, että olen yhtä kaunis ja arvokas kuin muutkin ihmiset, vaikka käsivarteni eivät ole langanlaihat ja vaikka ihon oireilusta johtuen niiden väri ei ole tasainen.
Pidän itsestäni loppujen lopuksi yllättävän paljon.

Nyt, kun olen ollut viimeiset päivät miltei täydellisessä symbioosissa sänkyni kanssa, olen ajatellut paljon asioita. Ihmisiä, menneisyyttä ja tulevaisuutta, elämääni ja kaikkia niitä pienenpieniä tekijöitä, joiden johdosta olen nyt tässä. Lisää tähän valitsemasi kliseinen elämänviisaus.

Olen myös miettinyt rakkautta.

#100 Juuri nyt haaveilen tanssimisesta ja englanninkielisen proosan kirjoittamisesta

Vaikka lunta on ollut vasta kaksi päivää, tuntuu siltä kuin mitään pimeää marraskuuta ei ikinä olisi ollutkaan. En koe olevani talvi-ihmisiä, mutta tänä vuonna olen ollut poikkeuksellisen innoissani talvesta.
Äiti lupasi ostaa minulle joulukalenterin.

PS. Olen tavattoman innoissani tästä!

#99 Hän oli onnellinen siitä, että avasi silmänsä tänään

Ensilumessa on jotain harvinaisen pysäyttävää. Kaikki on niin kaunista ja syvää, hiljaista ja haurasta.

#98 Keväällä se valo

"Mä haluun mennä ensi kesänä Suomenlinnaan piknikille", totesin. Äänestäni kuulsi epävarmuus, sillä pelkäsin kuulostavani hölmöltä.

"Mennään ensi kesänä Suomenlinnaan", hän vastasi.

Silloin tunsin pimeän verhon sisälläni raottuvan ja valo pääsi läpi täyttäen mieleni lämmöllä.

#97 Turvassa

#96 Ei vielä luovuta

Np: Hisser - Park Fiction

Pysäyttävintä ehkä ikinä oli katsekontakti kyynelten läpi Arto Tuunelan kanssa Imatrankosken aikana.

Kiitos.

#95 "Puhut kuin rakastunut koulupoika!"

Käytiin eilen katsomassa Inside Out ja itkin niin perkeleesti. Tässä minä hymyilemässä meidän kylpyhuoneen hyvin keltaisessa valossa. Näen Pariisin Kevään lauantaina (ja Hisserin ja Joosuan, enkä joudu menemään yksin). Voitan elämässä. 

#94 Kohta vapaa

Pimeä ei ole vielä iskenyt. Olen itse asiassa viihtynyt yllättävän hyvin ulkosalla nyt, kun on viimeinkin mukavan viileää. Eilen kompastelin tieni joenrantaan. Kuuntelin SMG:tä ja ajattelin samalla häntä. Missä hän on. Ja miten hän voi.

Noin, nyt sanoin sen. Olisin voinut kirjoittaa nämäkin sanat päiväkirjaan, mutta en ole viikkokausiin löytänyt sopivaa hetkeä tai mielentilaa kirjoittamiselle. Päiväkirjan välissä odottavat teepussit ja kirjeet, joihin en ole vastannut.

Olen elänyt kuluneet kolme kuukautta miltei jatkuvassa jännitystilassa. Arki kuluu koulun ja muiden muodollisuuksien parissa ja viikonloppuisin ei huvittaisi tehdä mitään. Olla vain ja hengitellä. Olen löytänyt teatteriproduktiosta suuren voimavaran, ja vaikka se vie yhtä lailla voimia, suhtaudun siihen kasvattavana kokemuksena, joka on totisesti nyt jo tehnyt tehtävänsä.

Tunnustan olevani ihan helvetin ylpeä itsestäni, että elän ja pärjään, vaikka tällä hetkellä onkin monta rautaa tulessa. Niin monta, että välillä tuntuu siltä, etten kykene pitämään tätä kaikkea kasassa. Inhoan sitä, kuinka tämä systeemi saa ihmisen potemaan huonoa omaatuntoa siitä, että hän tunnustaa olevansa ihminen. Ihminen, jota ei ole luotu koneeksi.

Palleahengitys ja Sigur Rós ovat auttaneet suunnattomasti.

#93 Ja siksi minä olen tässä

Np: Mew - Behind the Drapes

Ajattelin palata hetkeksi kesään. On niin pimeää.

(Blogin osoite vaihtui -> www.ahdas-avaruus.blogspot.fi)

#92 Tänään kaipasin ensimmäistä kertaa kesää

© E

#91 Lumos

© Terhi ja Ada

Pimeyden laskeuduttua leikimme velhoja (lue: taskulampuilla ja valotusajalla).