#65 Kauneutta matkan varrelta

Elämä on ollut viimeisen kuukauden ajan niin kaunista ja hengästyttävää, että se pistää itkemään. Syksy on löytänyt tiensä kauniista värikirjosta pääni sisälle, mutta ensimmäistä kertaa kuuteen vuoteen voin todeta rehellisin sydämin pärjääväni.

Mutta, kaunista. Ja hengästyttävää. Minäpä kerron teille lyhyesti, miksi.

• Olen tänä syksynä tutustunut koulussa ihmisiin, joiden seurassa oloni tuntuu kotoisalta. Se on erittäin hassua, mutta olen siitä iloinen. Heidän seurassaan minä nauroin syyslomalla hirsitalossa keskellä pimeyttä. Ja minun on myönnettävä, koskaan aikaisemmin ei eteisen lattialla lojuminen ole tuntunut yhtä luontevalta. Meillä oli maailmasta parhainta kasvispizzaa, improvisaatiota ja tyynysotaa. Seuraavana päivänä kotimatkalla me rähjääntyneet sielut lauloimme PMMP:n kanssa, eikä minua enää hävettänyt oma ääneni
  
  
• Olen aloittanut kirjeiden kirjoittamisen ja se tekee minut hyvin iloiseksi, ellei peräti onnelliseksi
  
  
• Kirjoitan myös päiväkirjaa nykyään - ja silloin tällöin runoja
  
  
• Auringonnousut
  
  
• Nyt minun ei tarvitse enää pelätä nukahtamista, sillä ostin led-valot huoneeseeni
  
  
• Tilasin Ifolorilta eräs päivä kuvia viime kesältä, enkä malta odottaa niiden saapumista
  
  
• Ensi kesästä saattaa tulla elämäni paras, mutta tästä vaikenen toistaiseksi

Voisin jatkaa listaa, mutta lupasin kertoa lyhyesti. En ole koskaan ollut yhtä onnellinen kuin mitä nyt olen. Ottakaa aamu joskus kauan sitten ja jäälatte eiliseltä.

#64 Kotona

Kävimme isäkarhun, äitipuolikarhun ja velikarhun kanssa ihmettelemässä auringonlaskua Porin Kallossa. Seistessäni niillä samoilla kivillä, joilla loikin viime vuonna, minut valtasi nostalgian lisäksi ääretön suru, johon kuitenkin liittyi tunne siitä, että täällä minä olen kotona. Olo oli turvallinen, kun ilmassa tuoksui meri ja tuuli nipisteli poskia samalla, kun aurinko teki tietään merta kohti. Muutamien minuuttien kuluttua auringon kadottua pimeys laski huntuaan maan ylle ja minun tuli kylmä. Kesä on nyt ohi, minä voin viimeinkin toteuttaa itseäni kerrospukeutumalla ja juomalla teetä ilman, että minua pidetään ihan höpsönä, koska sehän nyt on ihan hassua juoda teetä kesällä. Eikä ole.

Tuntuu niin hassulta tuntea olevansa kotona niin monessa paikassa samaan aikaan. Ensin minä vihasin Poria, mutta jollain tavalla viha on kääntynyt rakkaudeksi. Enää taajamajunat eivät ole kirskuvia ja natisevia, kolkkoja kulkuvälineitä, jotka tuoksuvat ummehtuneelta. Minä rakastan sitä, kun saan avata vaunun ikkunat ja antaa kirpeän syysilman tulla sisälle. Samean väriset istuimet ovat upottavuudessaan lohdullisia ja tummaa, naarmuuntunutta lattiaa vasten napsahtelevat ihmisten askeleet turvallisia. Ja se, miten erilaisia tarinoita ehtiikään kuulla samalla, kun esittää olevansa hyvin syventynyt neulomiseen.

Tänään entiseen lähipizzeriaani asteli mies kaljoinensa kysymään, olisiko tarjoilijalla myydä hänelle kananmunia.