#22 めりーくりすます！！

Eli näin suomeksi, hyvää - vähän myöhäistä - joulua lukijakunnalleni. Havahduin hetki sitten siihen tosiasiaan, ettei tätä vuotta ole kuin muutama päivä jäljellä. Muiden olentojen tavoin vietän joululomaa ja näiden muutaman hassun päivän aikana unirytmi on sekoitettu niin hyvin, ettei paluuta entiseen ole. Ainakaan kivuttomasti, mutta se ei ole tämän päivän murhe. Jouluruokaa ja suklaata on syöty niin, että olen vain kiitollinen siitä, että joulu on kerran vuodessa.
Lahjojakin sain muutaman, mutta en niistä rupea sen kummempaa laajamittaista esitelmää tekemään. Isän luona odottaa vielä pari pakettia. Ehdottomasti hauskin lahja tähän mennessä on ollut valoherätyskello - keksikää jokin järkevämpi nimike, itseltäni ei onnistunut - joka on jo muutamana päivänä herättänyt minut lintujen liverrykseen ja valoon. Mutta koska minulla ei ole tämän lisäksi sen suurempaa kerrottavaa elämästäni tällä hetkellä, lätkäistään teidän iloksi muutama kuvatus.

Koska ulkona on lähinnä satanut joko vettä tai räntää - tänään hetken jopa lunta! - en ole hirveästi liikkunut mihinkään mitä nyt tänään kävin tuulettamassa aivoja Raikan luona. Muuten olen lukenut ja nukkunut. Hyvä on, vähän olen pelaillut ja kirjoitellut ja tumblrissakin pyörinyt (saa seurata heh_heh, sivupalkista löytyy linkkiä), mutta en muuta. Otan kaiken mahdollisen unen irti tästä lomasta, edessä on kuitenkin vielä pitkä kevät. Onneksi opon kanssa kevennettiin lukujärjestystä, etten ole aivan raunioina. En muista, mainitsinko siitä tämän blogin puolella. Odottelen muuten astetta jännittyneemmissä tunnelmissa viime jakson todistusta, sillä nyt oikeasti olen jopa jaksanut panostaa vaikka filosofian vihko on enemmän luonnosvihko kuin apuväline kokeeseen lukemisessa.

Tällä hetkellä soi SnK:n soundtrack, jälleen kerran. Mietin millainen tyhjä kohta sielussani olisikaan ilman sitä animea. En ole uskaltanut katsoa 14. jaksosta eteenpäin, mutta ehkä minä jossain kohtaa kerään rohkeuteni rippeet. Diabolik Loversinkin katsoin loppuun ja voi sitä headdeskin määrää. Pidän animen visuaalisesta ilmeestä, mutta siinä se. En edes tarkalleen tiedä, miksi lähdin katsomaan sitä. Jos jotain vampyyrianimea katson, niin se on Vampire Knight, koska 14-vuotias Elle. Vaikka olen jo kasvanut yli siitä, niin toisinaan tekee hyvää taantua sohvannurkkaan vollottamaan epätoivoisen rakkauden nimeen.

Kalkkisminä tosiaan. Viime vuonna sitä ryntäsi nuoren olennon riemulla ja voimin penkomaan jokaisen vastaantulevan alelaarin, mutta nyt sitä vain ajattelee, että "noh, joskus sitten". Mieluummin rauhassa ja harkiten kuin nopeasti, hätiköiden ja muiden ohi kiilaten sovituskoppiin.

Yksi rakkaudenkohde minulla on jo, löysin nimittäin eräästä kenkäkaupasta hyvin ihanat läskipohjaiset tennarit. Inkku ei yhtään pitänyt sanasta läskipohjainen, koska eivät kengät voi lihota. Mutta läskipohjaiset ne ovat silti ja minä rakastan niitä. Ja ehkä minä joskus sitten saan ne omakseni.

Alunperin piti laittaa tähän postaukseen tavoitteita ensi vuodelle, mutta olkoon sen vuoro sitten, kun tämä vuosi on takanapäin. Huomenna on taas mahdollinen heimokokous, johon kamerani saattaa myös päästä kurkkaamaan.

#21 RED SUN

Sitä tuli taas vähän ikään kuin puolivahingossa leikittyä ulkoasulla ja nimellä. Tuskin tämä tällaiseksikään täysin jää, kunhan vain väsäsin nopeasti jotain, mikä edes jollain tapaa miellyttää silmää. Nimen vaihdoin siksi, ettei keisari Klaus enää tuntunut omalta itseltä.
Mutta tulin minä ihan aiheen kanssa tänne kirjoittelemaan, hain nimittäin tänään tämän jakson kuvistyöt, joita on kolme kappaletta. Periaatteessa neljä, jos subjektiivinen kuvantulkinta lasketaan mukaan, mutta siitä en aio mainintaa enempää kirjoittaa. Sen verran voin vielä kertoa, että kirjoitin Paul Gauguinin teoksesta When will you marry? Kyseistä teosta inhosin - hyvä etten vihannut - lapsena, joten se on painunut hyvin mieleen. Kirjoitettavaa riitti ja kirjoittaessa tuntui vähän hullunkuriselta pohtia maalausta nuorukaisen näkökulmasta, eikä pienen heiveröisen olennon, joka pystyi laskemaan ikävuotensa yhden käden sormilla.

En ole koskaan osannut erityisemmin leikkiä vesi- ja peiteväreillä, siksi lopputulos on vähän mitä on. Totorosta olisin tahtonut pörheämmän, mutta tussilla oli yllättävän hankalaa piirtää kuivuneen värikerroksen päälle. Tehtävä oli siis valita kaksi taidekorttia, jotka tuodaan samalle paperille ja joukkoon lisätään jokin sarjakuvahahmo. Ensin ajattelin Haurua, mutta päädyin Totoroon, koska se on mielestäni simppelimpi piirtää. Omiksi korteikseni valitsin tämän (yritin Totoron kohdalla luoda sinisen ja vihreän eri sävyjä) ja Joulu Vaasassa-nimisen maalauksen, jota en tosin tähän hätään löytänyt. Mutta siinä esiintyy tuo samanlainen kuulas tausta.

Kuva ei ole oikeasti noin ylivaloittunut, armas ystävä Blogger se vain osoittaa rakkauttaan. Mutta anygays, toinen kurssin töistä oli savityö. Eikä mikä tahansa sellainen, vaan meidän piti ensin miettiä, missä olemme omasta mielestämme parhaita ja sen pohjalta suunnitella itsellemme palkinto eli tämä savityö. Minä sitten päätin olla maailman paras Kuroshitsuji-fani ja antaa itselleni palkinnoksi minikokoisen Tanakan. Harmittaa, että lasitus teki kasvoista vähän muodottomat, eikä kaivertamia ryppyjä jyyrikaan näy paitsi otsan alueella. Muuten työ onnistui yllättävän hyvin!

Kolmas työ oli omakuva. Vähän erikoisempi sellainen, meidän piti nimittäin suunnitella mustasta kartongista geometrinen esine, johon liimattiin itseotettuja kuvia, joiden avulla kertoo itsestään ja elämästään. Päästin itseni vähän helpommalla ja valitsin kuvat vanhojen joukosta, mutta kyllä nämä mielestäni ihan hyvin tiivistävät. Minulla on avain- ja lintuorigamiriippuvuus, keräilen Coffee Housen take away-kuppeja, pidän lehdistä syksyllä ja norkoilen yleensä koulun jälkeen kirjastolla, jos pitää odotella bussia.

Tämä ei kuulu kurssiin, vaan raapustin tämän sunnuntai-iltana. En pahemmin kiinnittänyt huomiota siihen, meneekö kasvojen rakenne oikein ja ovatko mittasuhteet niin kuin pitää - ei sillä, että joskus vaivautuisin :_D - kunhan vain annoin kynän viilettää paperilla.

Tuntuu niin hassulta ajatella, että jouluun on viikko. Varsinkin, kun ulkoa on kadonnut se vähäinen lumi, joka satoi sunnuntaina. Ihan oikeasti itkettää, ei se ole mikään joulu, jos ei ole lunta.

#20 GET YOUR CRAYON CRAYON

Woop woop ja silleen. Vietän tässä lauantai-iltaa ylhäässä yksinäisyydessäni ja kun en muutakaan tekemistä keksinyt, niin päätin kirjoitella tänne. Kolme tuntia autossa istumista ja muuttoapuna toimimista, joten armahtakaa minut saastainen kuolevainen siitä, että tekstin laatu todennäköisesti päästelee kuolonkorahduksia helvetin liekeissä.

Jos edetään kronologisessa järjestyksessä, niin...

Niin. Karvoja Kiinasta, jee. Talkkia tuo yksilö vielä kaipaa ja vähän saksimista, mutta muilla tavoin olen erittäin tyytyväinen. Reuhka on valmistettu korkealaatuisesta japanilaisesta kuidusta (jos nyt oikein muistan) ja itse suoristin tuota huoletta, kunhan vain ensin laskin lämpötilaa. Suositus taisi olla 150 celsiusastetta, mutta ei syntynyt sen suurempia katastrofeja, vaikka omassa suoristusraudassa minimilämpötila on se 180 astetta. Jahka olin reuhkan kiskaissut päähäni ensimmäistä kertaa, kokeilin heti ensimmäisenä, voiko se päässä moshata. Ja vastaus on kyllä! Yllätyin ylipäätään siitä, kuinka hyvin peruukki pysyy päässä - vähän liiankin hyvin, jos rehellisiä ollaan. Äitikin innostui tästä niin kovin, että päätyi lopulta itsekin kokeilemaan peruukkia. Kikatimme kuin teinitytöt konsanaan, sepäs oli kovin suloista!

Ah, lisää materiaa. Eräs synkkä ja myrskyinen päivä kävin koulun jälkeen Seppälässä ja liimauduin oitis koruosastolle, koska sisimmässäni piilee pieni harakka. Ei filosofi tai lehmä, kuten opettajani silloin tällöin sanoo. Vain harakka. Koruosastolla oli tosiaan ruhtinaallinen alennusrumba menossa ja tällaisen niittinahkarannekehärpäkeasian minä nappasin matkaani.



Sitten minä olen vain lukenut Meresmaata ja rakastunut yhä vain enemmän, jos se on enää mahdollista. Mifongin aikaa siis lueskelen. Pakko mainita, että olen kerrassaan hämmentynyt, kuinka Meresmaan kieli on muuttunut sitten Mifongin perinnön, mutta en valita, sillä teksti on nyt paljon kevyempää. Ihminen on mukavuudenhaluinen lurjus ja myönnän kuuluvani siihen kastiin, oi kyllä.

Torstaina oli koulumme itsenäisyyspäiväjuhla, johon minä mokoma raahauduin, vaikkei minun olisi edes tarvinnut. Toisaalta minulla olisi ollut koko päivän aikana vain yksi tunti, joten olisin takuuvarmasti jäänyt jatkamaan unia. Otin kameran mukaan, että olisin voinut ottaa kuvia, mutta ainoa saldo koko juhlasta on tässä. Siinä missä yläasteella seistiin ulkona pakkasessa - tytöt mekossa ja pojat puvuissa - ja katsottiin, kun liput vedettiin salkoon, niin lukion juhla oli hämmentävän mukaansatempaava. Ensin oli lipun kantaminen lavalle ja puhe, minkä jälkeen koulun vaihto-oppilaat kertoivat omien maidensa kulttuurista, mikä oli oikeasti mielenkiintoista kuunneltavaa. Loppua hieman kevensi se, että juhla julistettiin jo päättyneeksi, kun eräs opettaja huusi "Seis! Maamme-laulu!"

Keskiviikkona oli hyvän mielen joulutempaus. Globaalikasvatusryhmä myi leivonnaisia ja arpoja, joiden tuotot lahjoitettiin aids-orvoille. Kaverini ovat tässä ryhmässä, ja vietinkin sitten hypärini heidän kanssaan arpoja myyden. Hallitus tarjoili ilmaista glögiä, ja kyllähän sitä tuli päivän aikana tankattua. Terveystiedon tunnin aikana tuhertelin omaan mukiini ja eräs tuttavani piirsi siihen kalan tai matelijan. Kuppi on nyt hyllyssäni muistona.

Mitä perkelettä Blogger tuhoaa kuvia. Muutti tämänkin kauhean ylivaloittuneeksi.

Torstaina koulu loppui jo puoli yhdeltä ylioppilasjuhlien takia, jolloin käytin tilaisuuteni hyväksi ja otin kuvia kuvisluokalla olevasta dada-taideteoksesta, eli tuosta sohvasta ja punaisista ympyröistä, joita leikkasin aikaisemmin sormet krampeilla. Ironista sinänsä, sillä dadan tarkoitus on olla taiteen vastakohta eli antitaidetta, vaikkakin sitä alettiin kutsumaan taiteeksi myöhemmässä vaiheessa. Alunperin dada siis pyrki edustamaan kaikkea, mitä taide ei ole.

Dada-teoksen kuvaamisen ohella otin kuvia myös muusta esillä olevasta taiteesta. Rakastan ympäristötaidetta, kuten koulussamme näitä origameja, jotka roikkuvat käytävillä katosta. Silloin tällöin pysähdyn pelastamaan hirttäytyneen kurjen.
Kuvia ottaessa läheisestä luokasta astui ulos filosofian opettajani, jolle en niinkään ole puhunut kurssilla tai ylipäätään. Mutta selitin hänelle - kun hän kysyi, mitä teen - dadasta innoissani ja hämmennyin, sillä tuntui kuin oppilaan ja opettajan välistä auktoriteettikuilua ei olisi.

Alimmassa kuvassa sinihiuksinen ystäväni maalaa mediakurssin työtä koulun jälkeen. Päästyämme  koululta kävimme kirjastossa ja aloitin matkan kohti tuntematonta, sillä...

... lainasin nämä kirjat. En pääse yli tuon ylimmäisen ulkoasusta, mutta ehkä elän tämän asian kanssa. Saapi nähdä, miten tämä projekti lähtee käyntiin, kovin olen keskustellut rippileirini isosen kanssa japaniksi, mutta kirjaa saa plärätä tovin ja nettiäkin välillä käyttää apuvälineenä, mutta ainakin on haastetta heti alussa. En ole juurikaan päässyt johdantoja pidemmälle, kun on ollut tämä kiireinen viikonloppu, mutta ensi viikolla sitten.

Ateljee.

Minua muuten ilostuttaa kovin, kun teitä lukijoita ilmaantuu tänne maailmankolkkaan!