#69 So I made good use of my face and I smiled

Tajunnanvirtaa vailla järkeä

Hei

Tammikuu. Minne se meni? Oloni on epätodellinen, joulun jälkeen olen astunut mukavuusalueeni ulkopuolelle niin monta kertaa, että alan kutsua tätä jo perinteeksi. Sana spontaani ei saa enää ihoani kananlihalle ja minua tuntemaan oloani epämukavaksi, vaan rinnastan sanan pikemminkin erääseen toiseen termiin; seikkailuun. Verrattuna siihen minään, joka vuosi sitten sulkeutui koulun jälkeen huoneeseensa, nykyinen allekirjoittanut on - herranen aika sentään - miltei luonnehdittavissa sosiaaliseksi. Olen viettänyt aikaa kolmenkymmenen kilometrin päässä kodin rauhasta ja palannut vasta keskiyön jälkeen kaatuen sänkyyn päänsisäisen kohinan säestämänä, koska

kuka haluaa kahvia?

Nauranut niin, että leukaan sattuu. Uhannut tukehtua happeen ja iloon ja rakkauteen. Lämpöä. Liikuttunut aamubussissa siitä, kuinka upeita ihmisiä tuntee ja kuinka on etuoikeus kutsua heitä ystäviksi. Kuinka on täysin luonnollista puhua siitä, milloin on viimeksi sheivannut.

Myös tulevaisuuden kannalta merkittäviä asioita on tapahtunut. Lukion jälkeinen elämä pelottaa yhä, mutta ei niin paljoa. Maanantaina 26. päivä tätä kuuta kättelin psykologiani ja kiitin häntä kaikesta. Myöhemmin vastaanoton ovi sulkeutui kolahtaen takanani. Punaiset sohvat ja sinertävät valot jäivät selkäni taakse. Seuraavaa aikaa ei varattu. Minä elän. Minä pärjään. Neljän vuoden helvetin jälkeen ajatus tuntui miltei surrealistiselta.

F32.1 Nyt se on ohi.

Olen nyt myös kasvissyöjä. Uudenlainen ilo on saanut otteen minusta, elämästä on tullut monin tavoin mielekkäämpää ilman ruokaa, joka saa voimaan pahoin. Liikutuin eilen, kun ystäväni kertoi ottaneensa ylös erilaisia kasvisruokareseptejä, että osaa tarpeen vaatiessa ruokkia minut.

Sitten on ollut hieman raskaampaa.

Kaipuu on kietonut luisevat sormensa kaulani ympärille ja tunkeutunut ihoni alle. Painanut sydäntä kasaan ja on ollut hengitysteiden tukkeena. Vaikeuttanut kognitiivisia toimintoja. En ole uskaltanut puhua pukahtaa kenellekään asiasta, koska ailahtelevuuteni puolesta kyseessä saattaisi hyvinkin olla vain tilapäinen ajanjakso.
Kaivannut mitä? En tiedä. Ihmistä. Hänellä ei ole nimeä vielä. Hän on haave elämästä, jonka ainut herra en olisikaan minä.

#68 Älä katoa

(Kädet ovat niin jäässä, etten edes yritä kirjoittaa. Paitsi että meillä on kylässä kaksi norjalaista metsäkissaa. Paitsi että Twenty One Pilots on silkkaa loistokkuutta.)

#67 Puoli desiä revittyä basilikaa

Heti aluksi ilmoitan, että ei, en kirjoita siitä seikkailusta, josta minun piti alunperin kirjoittaa. Mutta kirjoitan nyt eräästä toisesta, nimittäin tästä päivästä.

Olin aamupäivällä äidin kanssa kaupassa ostamassa tarvikkeita mozzarella-kasvispaistosta varten ja totesin sitten äidille, että nyt minä ostan avokadon. Ensimmäinen avokadoni maksoi 0,90€, ja huomenna minä sitten syön sen. Kotona ladoin uunivuokaan kesäkurpitsaa, tomaattia, perunaa ja mozzarellaa. Sitten lisäsin hieman öljyä ja revittyä basilikaa. Basilika oli päivän ensimmäinen ihastus.

Ruuan jälkeen sain viestin, jossa minua pyydettiin kahville. Ehdotin, että huristellaan naapurikaupunkiin erään ystävän luo ja kahvitellaan siellä. Yllättäen pöydän ympärillä istui kuusi ihmistä. Oli lämmin olo, lieneekö sitten Muumimamman voimajuoman ansiota.

Alkuillasta löysimme itsemme Citymarketin ruokaosastolta; nyt tehdään tortilloja. Minä söin omani soijapyöryköillä, ja nyt koko maailmankuvani on muuttunut maatajärisyttävästi. Kaupassa pyysin soijaa lihan sijasta, ja ystäväni tyttöystävä tulkitsi innostukseni siten, että luuli minun olevan suuremman luokan soijaekspertti. Enpäs ollut, vaan ruuanlaiton keskellä kyselin kaikkea, mitä vain mieleeni tuli, että uskallan sitten jatkossa yrittää itse. Soija oli päivän toinen ihastus.

Kun sitten illalla ajelimme takaisin kotia kohti Mewin soidessa taustalla, olin silkasta onnesta uupunut. Mew oli tämän päivän kolmas ihastus - vaikka tämän loman aikana olen ihastunut kyseiseen yhtyeeseen miltei joka päivä.

Tällaisia seikkailuja kaipaan elämääni. Tai pikemminkin haluan oppia päästämään irti suunnitelmallisuudestani hetkeksi.

#66 Entropia on atomaarisen epäjärjestyksen mitta

Hei

Kaksi kuukautta vain katosi, tuntuu hyvin epätodelliselta elää vuoden 2015 ensimmäistä päivää. Söin juuri kaurapuuroa (tulen vielä jonain päivänä kaipaamaan äidin keittämää puuroa niin paljon) ja äiti puhui mozzarella-kasvispaistoksesta - tässä jokunen aika sitten avauduin äidille siitä, kuinka haluan vähentää lihansyöntiä; syyt tähän ovat sekä eettisiä että kumpuavat omista mieltymyksistäni.

Ennen kaurapuuroa katsoin tädin luona dokumentin yhdysvaltalaisesta Jason Beckeristä, kitaristista ja säveltäjästä, joka sairastui parikymppisenä ALS-tautiin. Kotimatkan aikana pohdin yksittäisen ihmisen pienuutta, omaa katkeruuttani (ehkä katkeruus on liian vahva sana, mutta se on lähimpänä tätä epämiellyttävää tunnetta, joka kumpuaa tyytymättömyydestä tämänhetkistä elämääni kohtaan) ja sitä, kuinka liukasta ulkona on (pelkään kaatumista).

Eilen heräsin puoli kahdelta. Illalla tänne tuli pari hyvää ystävääni, ja söimme japanilaisittain (nyt jätän hienotunteisesti mainitsematta, että käytimme haarukoita ja veitsiä). Ilta oli mukava ja ruoka maittavaa.

Neljä tuntia vieraiden saapumiseen: 

Hän kävelee ympäri asuntoa vaaleanpunaisen savinaamion kirvellessä. Pyyhkäisee leivänmurut pöydältä lattialle, sytyttää kynttilöitä ja istahtaa sohvalle kesken kaiken katsomaan dokumenttia Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän yhteisistä kesistä Harun luodolla Suomenlahdella. Myöhemmin hän yrittää löytää pesukoneesta pikaohjelman ja kävelee hieman lisää, koska ajatus housujen pukemisesta ei vain houkuttele. Päätyy lopulta legginsseihin. Kasvot punoittavat naamion jäljiltä, ja hän päättelee, ettei tämä naamio sovi hänen iholleen. Naamion pois peseminen vei enemmän aikaa kuin sen levittäminen. 18:21 ovikello pirahtaa ensimmäisen kerran.

Lomaa on vielä viisi kokonaista päivää jäljellä. Vähän kyllä jo kaipaan takaisin kouluun, mutta vielä on yksi seikkailu odottamassa. Siitä kerron seuraavassa postauksessa!