#66 Entropia on atomaarisen epäjärjestyksen mitta

Hei

Kaksi kuukautta vain katosi, tuntuu hyvin epätodelliselta elää vuoden 2015 ensimmäistä päivää. Söin juuri kaurapuuroa (tulen vielä jonain päivänä kaipaamaan äidin keittämää puuroa niin paljon) ja äiti puhui mozzarella-kasvispaistoksesta - tässä jokunen aika sitten avauduin äidille siitä, kuinka haluan vähentää lihansyöntiä; syyt tähän ovat sekä eettisiä että kumpuavat omista mieltymyksistäni.

Ennen kaurapuuroa katsoin tädin luona dokumentin yhdysvaltalaisesta Jason Beckeristä, kitaristista ja säveltäjästä, joka sairastui parikymppisenä ALS-tautiin. Kotimatkan aikana pohdin yksittäisen ihmisen pienuutta, omaa katkeruuttani (ehkä katkeruus on liian vahva sana, mutta se on lähimpänä tätä epämiellyttävää tunnetta, joka kumpuaa tyytymättömyydestä tämänhetkistä elämääni kohtaan) ja sitä, kuinka liukasta ulkona on (pelkään kaatumista).

Eilen heräsin puoli kahdelta. Illalla tänne tuli pari hyvää ystävääni, ja söimme japanilaisittain (nyt jätän hienotunteisesti mainitsematta, että käytimme haarukoita ja veitsiä). Ilta oli mukava ja ruoka maittavaa.

Neljä tuntia vieraiden saapumiseen: 

Hän kävelee ympäri asuntoa vaaleanpunaisen savinaamion kirvellessä. Pyyhkäisee leivänmurut pöydältä lattialle, sytyttää kynttilöitä ja istahtaa sohvalle kesken kaiken katsomaan dokumenttia Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän yhteisistä kesistä Harun luodolla Suomenlahdella. Myöhemmin hän yrittää löytää pesukoneesta pikaohjelman ja kävelee hieman lisää, koska ajatus housujen pukemisesta ei vain houkuttele. Päätyy lopulta legginsseihin. Kasvot punoittavat naamion jäljiltä, ja hän päättelee, ettei tämä naamio sovi hänen iholleen. Naamion pois peseminen vei enemmän aikaa kuin sen levittäminen. 18:21 ovikello pirahtaa ensimmäisen kerran.

Lomaa on vielä viisi kokonaista päivää jäljellä. Vähän kyllä jo kaipaan takaisin kouluun, mutta vielä on yksi seikkailu odottamassa. Siitä kerron seuraavassa postauksessa!