#38 Transformoituminen

Silloin ajatus tyttönä olemisesta sai minut kauhistumaan ja ennen kaikkea turhautumaan, sillä koin olevani epäkelpo yksilö edustamaan tätä ihmislajiketta. Kun kolmisen vuotta sitten jätin hiukseni kampaamon lattialle ja viihdyin vuodenajasta riippumatta rennoissa farkuissa ja kauluspaidoissa, en osannut odottaa tämän päivän tulemista, jolloin sanat minä ja tyttö sisältyisivät samaan lauseeseen. Älkää tehkö samaa virhettä kuin minä ja hävetkö sitä, mitä olette.

EDIT:

Minulla on kamala ikävä Musea ja alkaisin todennäköisesti itkemään ja huutamaan silkasta onnesta, jos herrat julistaisivat lähtevänsä kiertueelle Suomen kautta koukaten. Pakko jakaa tätä loistokkuutta myös täällä blogin puolella. Hyvät herrat, odotan teitä.

Muse - Knights of Cydonia

#37 Uuteen nousuun

Olipa kerran heimokokous, jossa iskin päähäni Raikan peruukin. Merihirviön sijaan peilistä kurkisti sievä, nuori nainen, joka etäisesti muistutti todellista olomuotoani. Koin oloni herttaiseksi mustia hiussuortuvia sukiessani, aina välillä kurtistellen silkan hämmennyksen vallassa kulmiani.

Olipa kerran myös Elle, joka rakastui saatanamusiikkiin aivan vahingossa. Läntisestä naapurista yhtye nimeltään Ghost nappasi sydämeni, eikä tältä tieltä näy paluuta takaisin entiseen. En valita.

Ja olipa jälleen kerran Elle, joka päätti, että nyt laitetaan maailmankirjat sekaisin. Aloitan ensi viikolla juoksemisen ja tänä vuonna minusta tulee miltei kokopäiväinen kasvissyöjä. Molemmat asiat ovat pyörineet kauan mielessäni.

#36 Time to live, time to love

Monen kuukauden odottamisen jälkeen 8.3. Hartwall Areenalla räjähti ja 30 Seconds To Mars ihastutti. Kahden viikon jälkeenkään keikan jälkeinen euforia ei ole ottanut laskeakseen, tahtoisin vain mennä uudestaan. Kiitos vielä seuralle, joka oli huippuluokkaa! Pusu ja halaus!

Varhain lauantaiaamusta hyppäsimme ihastuttavan Neerien kanssa junaan ja neljän tunnin jälkeen hyppäsimme ulos Helsingin päärautatieasemalla. Koska aikaa oli muutama tunti ennen miittaamista muun lauman kanssa, päätimme laittaa suunnistustaitomme likoon ja lähteä seikkailemaan pääkaupungin sokkeloisessa miljöössä.

Ihastuttava matkaseurani ja itse muikku.

Seikkailun aikana törmäsimme Kampin edustalla tyttöihin 'free hugs'-kylttien kanssa ja näin päivän halikiintiö täytettiin. Olivat oikein herttaisia olentoja ja samalla pääsin herättelemään ruostunutta englantiani.

Hymyilyttävin supermies!

Aikamme vaelleltuamme ja tuulisessa ulkoilmassa jäädyttyämme oli aika täyttää energiavarastoja. Pääsin maistamaan ramenia ensimmäistä kertaa elämässäni ja oih ja voih, kuinka hyvää oli. Lisää, kiitos.

Tämä on sitä ruokapornoa. Nyyh. Kuvan pölläisin Neerien Instagramista.

Ja koska olen pitkän aikaa halunnut tutustua sellaiseen hauskuuteen kuin bubble tea, päätimme etsiä kyseistä litkua tarjoilevan paikan.

Olen cool ja räpsin bubble teasta kuvia metrossa. Minun omani maistui vadelmilta ja suklaakekseiltä kera jogurtinmakuisten 'kuplien', jotka olivat kerrassaan veikeitä tapauksia!

Hyvää oli sekin - lievästi sanottuna. Onneksi en asu vielä Helsingissä, muuten todennäköisesti ramppaisin tuolla päivittäin. Olen tosiaan ajatellut suuntaavani lukion jälkeen Helsinkiin tai Tampereelle, mutta en ole vielä päättänyt ja vielähän tässä on muutama vuosi aikaa miettiä.

Aika kului kuin siivillä ja pian olimme jo miittaamassa keikkaseurueen kanssa Pasilassa, josta sitten suunnattiin Hartwall Areenalle. Keikalla toimi lämppärinä ihastuttavan vaatimattoman herttaisen suloinen The Hearing, jonka kappale Wohu Wohu pomppasi heti suosikkeihini. Tutustukaa ihmeessä, häntä voi kuunnella Spotifyssa.

Kuva pölläisty Jullan Instagramista, kunniaa hänellekin!

Keikka oli lievästi sanottuna tajunnanräjäyttävä. En ole koskaan itkenyt yhtä paljoa eläessäni, kun Do or Die soitettiin ja tiesin jo ennen keikkaa, että tulen vetistelemään kyseisen kappaleen kohdalla. Yritin ensin kovasti pitäytyä sellaisessa suloisessa nyyhkyttämissä, mutta lopulta päädyin rääkymään oikein kunnolla. En kykene kuvailemaan sitä, kuinka paljon yksittäinen kappale on kyennyt muuttamaan minua ihmisenä ja saanut ottamaan täysin uuden näkökulman elämään.

Muutenkin koko keikan settilista oli huippuluokkaa. Viimeisenä soitettu Up In The Air kruunasi kokonaisuuden, silloin yleisö räjähti tanssimaan ja niin minäkin, vaikka jalat olivat jo valmiiksi muusia.

Keikalla vallitsi aivan omanlaisensa tunnelma. Tapa, jolla Jared Leto osoitti välittävänsä yleisöstä kosketti todella paljon. Mies puhui meille kappaleiden välissä pitkiäkin pätkiä ja hänestä huomasi heti, ettei kyseessä ollut vain live-esiintyminen muiden joukossa. Pääsimme myös laulamaan yhtyeen rumpalille Shannon Letolle syntymäpäivälaulun suomeksi. En koskaan unohda sitä, kuinka Jared Leto sanoi meille, että haluaa meidän laulavan Shannonille syntymäpäivälaulun kauniilla kielellämme.

Keikan jälkeen.

Voin sanoa, että tämä keikka oli parasta elämässäni hetkeen. Päästyäni majapaikkaan nukahdin miltei heti ja seuraavana aamuna heräsin varhain tavatakseni Michiyon Kampissa ennen junalle suuntaamista. Paluu arkeen koitti nopeasti, mutta lauantain jälkeen kuljin vain suu korvissa. Kuten sanoin Neerielle ennen Hartwall Areenalle suuntaamista, en palaa keikalta samana ihmisenä. Enkä palannut.

#35 Ja hän sanoo miau

Syy hiljaisuudelle on ollut yksinkertaisesti siinä, että keisarinne elää sitä vaihetta elämässä, jossa jokainen päivä on yksi eloonjäämistaistelu. Kevät ja valo herättävät kaamoksen ajan uinuneen puoleni, jolta menee aikansa päästä jälleen selville maailman menosta, ja valitettavasti samalla on käytävä koulua ja elää kuten ihmisen kuuluu. Kyseessä on siis ongelma sanan varsinaisessa merkityksessä. Sisäinen tasapaino, huhuu?

Eräs perjantai-ilta minä päätin olla jonkinlainen kissailmestys. Hykertelin kauhunsekaisin tuntein, sillä positiivisten kommenttien määrä ylitti todellisuuden rajat ja joskus pikkutuntien aikaan minä nukahdin hölmösti hymyillen meikit kasvoillani. Rakkaus maailmaa ja sen asukkaita kohtaan osaa tehdä toisinaan kipeää, vaikka tuntuukin välillä siltä, että annan itsestäni turhan usein ihmisiä vihaavan kuvan.

Mistä tullaankin siihen, että oletteko te tunteneet koskaan pakonomaista tarvetta halata? Minuun on viime aikoina iskenyt moinen tarve, joka toisinaan iskee pintaan täysin odottamattomissa tilanteissa. Niissä tilanteissa jokin yksinkertainen asia loksahtaa paikoilleen ja ilo leviää kesäisen tuulen lailla lämpimänä aaltona ympäri kehoa. Se on kaunista ja samalla erittäin, erittäin hämmentävää. Eckhart Tolle puhui kirjassaan Läsnäolon voima kyseisestä ilmiöstä näin:

"Rakkaus ja ilo? Rakkauden ja ilon välähdykset ja syvän rauhan tuokiot ovat mahdollisia silloin, kun ajatusvirta taukoaa vaikka vain muutamaksi hetkeksi. Useimpien ihmisten kohdalla sellaista tapahtuu perin harvoin ja vain sattumalta. Mieli saattaa 'vaieta' huikean kauneuden edessä. Yhtäkkiä on sisäinen hiljaisuus. Ja siitä hiljaisuudesta nousee aavistuksenomainen, mutta syvä ilo, rakkaus, rauha."

Tolle sanoo, että kyseessä on ihmisen syvin olemus, jonka olemassaolon kärsimyskeho, josta kumpuavat negatiiviset ajatukset ja tuntemukset, yrittää salata. Läsnäolon voima on vaikuttava kirja, jonka aion ehdottomasti vielä jonain päivänä lukea loppuun.

Mutta mutta, mistä tulen seuraavaksi kirjoittamaan? Huikeasta seikkailustani 8. päivä tätä kuuta. Kyseinen päivä sisälsi neljän tunnin mittaisen, puuduttavan junamatkan, tuulisen Helsingin ja lievästi sanottuna tajunnanräjäyttävän keikan. 30 Seconds to Mars, you have been warned!