#34 Sweater Weather

Jostain kumman syystä olen innostunut leipomisesta aivan uudella tavalla ja se näkyy siinä, että olen leiponut kahdesti pullaa viikon aikana. Vietän tällä hetkellä hiihtolomaa ja olen onnistuneesti unohtanut velvollisuuteni tuolla kolmenkymmenen kilometrin päässä. Tuntuu hurjalta ajatella, kuinka nopeasti ensimmäinen vuosi lukiossa onkaan mennyt, kuinka paljon olen saanut uusia kavereita ja ylipäätään sopeutunut. Olen ylpeä itsestäni.

Oletteko te saaneet jo tietää, pääsettekö kesätöihin? Itse menen juhannuksen jälkeen avustajaksi leirille ja sen lisäksi hain hautausmaalle, josta saan sitten kuulla ensi viikolla. Ajattelin vielä tällä viikolla käydä pyörähtämässä muutamassa paikassa, josko jäljellä olisi vielä töitä jossain. Hurr, toivotaan, että onnistaa! Nyt käyn vielä nappaamassa pari pullaa ja jatkan TERAn pelaamista, hyvää loppuviikkoa veljeskunnalle! ♥

#33 Haaveillen avaruusromusta

Naamani potenssiin viisi - joka on melkein kuusi, joka taas on melkein kuin kuuskuuskuus - sillä minua on kutkutellut niin pitkään kuin muistan ajatus lävistyksen hankkimisesta ja tänään kiusaus kasvoi niin suureksi, että päätin asettaa kuvanmuokkaustaitoni äärirajoilleen taikomalla kasvoilleni rautaa. *vetää henkeä* Bridge nyt on vähän siinä ja siinä harkinnan rajoilla, sillä käytän laseja. Muuuutta mutta, nyt teillä veljeskuntalaisilla - ja miksei muillakin - on tilaisuus kertoa, mikä ylläolevista naamoista miellyttää eniten!

#32 Tajunnanvirran äärellä

Rakkauspaikka Tampereelta, keikkaneitsyys menetettynä Muselle, Aleksis Kiven lukemisen ja piirtelyn lomassa ja maan mainioin joulukortti Jyrkiltä.

Vanhoja kuvia katsellessa iski yhtäkkinen kaipuu menneisyyteen. Silloin oli hetkiä, joiden tahtoi pysähtyvän. Hetkiä, joita odotti ja joita odottaa yhä. Hetkiä, joiden pysäyttämisen sijaan pysähtyikin itse. Hetkiä, joita ei kykene unohtamaan koskaan.

Elämä on kuin maalaus, johon sisältyy lukematon määrä pieniä siveltimenvetoja. On erilaisia värejä, erilaisia tekniikoita, ja jokainen meistä kiinnittää maalatessaan huomionsa eri yksityiskohtien luomiseen. Lopulta, se mitä jäljelle jää, on kokonaisuus. Minä itse olen ihmisenä vielä niin keskeneräinen, että se välillä turhauttaa. Maalattavaa on vaikka kuinka paljon jäljellä, mutta taiteilija ei tiedä, miten jatkaisi. Kaikista yksinkertaisinta olisi päätyä helppoon ratkaisuun, mutta minä tahdon aina säväyttää ja luoda jotain uutta. Uuteen liittyy sana epävarmuus ja se kuvaa tämänhetkistä olotilaani erittäin hyvin. Minä en tiedä miten jatkaisin elämässäni eteenpäin, vaikka se hädintuskin on edes alkanut.

Lisää Musea, manuaalitarkennuksen maailmoista, kävin paljon ulkona syömässä viime keväänä ja viime keväänä en myöskään oppinut käyttäytymään julkisilla paikoilla.

Ja toinen asia, joka pelottaa, on se, kuinka olen muuttunut paljon lyhyessä ajassa niin pintakerrosta kuin mieltä myöten. Kaikki me muutumme, se on selvä asia, mutta millä tavalla sen teemme onkin hyvä kysymys. On surullista huomata, kuinka sitä kasvaa ja samat ihmiset, joiden kanssa ennen tuli toimeen hyvin ja joista välitti, ovat kadonneet siihen harmaaseen ihmismereen, jonka kohtaa kaupungilla. Kasvot, jotka ennen saivat hymyilemään, eivät herätä enää tunteita.
Mutta vastapainona ovat ystävät, joiden kanssa on ollut vuodesta toiseen, eivätkä he ole muuttuneet sitten yhtään siitä, kun heidät tapasi ensimmäistä kertaa. Tuntuu kuin sitä olisi yhä istuskelemassa yläasteen käytävillä kuuntelemassa Miyauchin kappaleita, lukemassa ranskan sanakokeisiin ja nauramassa mitättömille asioille niin, että saa huuteluita osakseen. Vaikkei siitä ole edes vuotta, kun olin vielä suloinen pieni ernunpoikanen, nyt sitä jo katsoo maailmaa enemmän aikuisen silmin. Tietää, että on olemassa paljon pahaa, mutta sitä vastoin osaa arvostaa saamaansa ystävällisyyttä. Itsenäistymisestä puhumattakaan.

Viime keväältä myösssh.

Kun sanoin, etten tiedä miten jatkaisin, en kuitenkaan sanonut, etten jatkaisi. Mielestäni kaiken lähtökohtana on se, että osaa arvostaa sitä, mitä itsellä on ja Rukia lainatakseni: elämä itsessään on ylellisyys. Itse olen päätynyt siihen lopputulokseen, että meille annetaan vain yksi elämä ja olisi kertakaikkiaan suurta tuhlausta antaa sen valua hukkaan, joten miksen toimisi päinvastoin ja tekisi siitä oikein ikimuistoista. Aivan sama, jos elämäsi ei ole muiden ihmisten silmissä huolella viimeistelty, kaunis kokonaisuus vaan aivan jotain muuta, sillä lopussa me kaikki olemme voittajia ja siinä kohtaa seisomme samalla viivalla. Vaikka tulevaisuus onkin minulle vielä avoin, tiedän jo nyt päätyväni itselleni normaaleihin eli hulluihin ja mahtipontisiin ratkaisuihin. Epävarmuus ei sulje pois kunnianhimoa.

// Tämä ei todellakaan ole viimeistä pilkkua myöten viimeistelty teksti, jolla on jokin selkeä teema. Pintaraapaisu ajatuksistani, jotka päätin pukea sanoiksi.

#31 “A mind needs books as a sword needs a whetstone, if it is to keep its edge.”

Kuvasin ja editoin suurella vaivalla videon, jolla derppaava keisarinne kiittää hölmösti hymyillen iloisesta yllätyksestä, joka odotti aamulla Bloggeria avatessa - nimittäin legendaariset 20 seuraajaa! Video tosin jäi julkaisematta, koska ääni ei tallentunut kunnolla ja oma naama hirvitti sen verran juuri tänä päivänä, että jätetään kiitokset sitten näin: kiitos. Minulla on maailman paras veljeskunta. Sydänsydän.

Paljon asioita olisi kerrottava, mutta aika on jälleen kerran rajallinen, sillä tämä sielu hyppää veliotus kainalossaan junaan kohti arvaamatonta koillinen, kaakko... lounasta! Olen näiden muutaman hassun päivän aikana miettinyt wanhoihin osallistumista sittenkin ja Euroviisujen katsomista kunnon kisastudion kanssa (heimo, varokaa).

Kuten jo kommentoin Twitterissä ja Facebookissa:

"videon pysäyttäminen järkevään kohtaan on taitolaji."

Ja sitten vielä matkamusiikkia à la Versailles (en jaksa tarkistaa aksenttiviivan paikkaa)

Versailles - Edge of the World

#30 King and lionheart

Pääsimme viimeinkin viettämään heimomme erään jäsenen - Jyrkin - syntymäpäivää. Vaikka asiat eivät menneetkään aivan niin kuin olimme suunnitelleet, iltaan mahtui paljon naurua, joten suuri kiitos siitä! Raika-chan tosin ei päässyt paikalle, mikä oli harmitti suuresti, mutta seuraavalla kerralla sitten!

Tein onigireja ensimmäistä kertaa elämässäni itse ja olen ylpeä lopputuloksesta, huonomminkin olisin voinut suoriutua! Yritimme myös epätoivoisesti tehdä melonpaneja, mutta yritys meni siinä kohtaa pieleen, kun mikrosta tunkeva savu valtasi pienen asunnon ja palohälytin alkoi piippaamaan. Palokuntaa ei tarvinnut kutsua paikalle, emmekä syöneet illan aikana melonpaneja. Mutta tästä en lannistu, vaan tulen yrittämään huomenna uudestaan! Katsoimme myös Putousta ja pelasimme lievässä sokerihumalassa Aliasta. Tänä vuonna lahjoin Jyrkiä Hobitti-mukilla, jonka kävin ostamassa jo tammikuun alussa - olen kyllä kiva kaveri, pakko myöntää. Lahjavalinta oli mitä mainioin ainakin synttärisankarin reaktiosta päätellen! Tällaisen lyhyen ja ytimekkään postauksen myötä pääsette ihastelemaan taas mustavalkoista, kymmenen sekunnin mittaista videota, jonka päättää karmiva nauruni. Katsominen omalla vastuulla, veljeskuntani.

#29 Julkisten kulkuvälineiden kauhu - pohjautuu erään nimeltämainitsemattoman lukiolaistytön kokemuksiin

"Ellen seikkailujen ensimmäinen osa luettavissa nyt itse kirjailijan Facebook-seinältä. Tämä tarina sijoittuu Seinäjoen eksoottiseen kaupunkimiljööseen."

Tarinan päähenkilö juoksee pää kolmantena jalkana kohti bussiasemaa hien ja kuvitteellisten tuskan kyynelten virratessa Amazon-joen lailla. Taisteltuaan rohkeasti tiensä autojen välistä puikkelehtien saapuu reissussa rähjääntynyt sankarimme loppusuoralle eli bussiaseman pihalle - tähtäimessä on laituri numero kaksi. Varoen isoja, pelottavia linja-autoja hän ehtii kuin ehtiikiin supattavista mummeleista koostuvan jonon hännille ja leimaa lopulta kasvot punoittaen, mutta ylpeästi hymyillen bussikorttinsa - samalla hän vaivihkaa kummastelee vierasta kuskia, mutta tekee kuitenkin olonsa kotoisaksi iskemällä kuulokkeet korviinsa. Matka alkaa.

Seuraavaksi hän kummastelee sitä, kun bussi nytkähtää liikkeelle minuutin yli yksitoista, kun aikataulun mukaan auton pitäisi lähteä 11:05. Sankarimme kuitenkin päättelee, että ehkä kuskilla on kiire, ja nojautuu mukavasti penkin selkänojaa vasten silmäluomien jo lipsuessa kiinni.

Veri pakenee jäsenistä, kun auto porhaltaa risteyksen ohi, josta sen olisi kuulunut kääntyä. Hämmentyneenä seikkailijamme kiskaisee kuulokkeet korvistaan, karaisee kurkkuaan ja huikkaa kuskille, meneekö tämä auto Lapuan kautta. Kuski näyttää yhtä epätoivoiselta kuin itse seikkailija todetessaan, että ei, tämä menee Ylistaroon. Bussi jättää Itikan kohdalle olennon, joka lähtee porhaltamaan takaisin itsekseen nauraen.

Minuutteja kuluu, ja sankarimme pääsee sadan metrin päähän pysäkistä, jolta hän voisi hypätä oikean auton kyytiin. Ja juuri sinä hetkenä bussi ajaa pysäkin ohi, aiheuttaen seikkailijassa vielä suuremman naurukohtauksen. Ei auta muu kuin kävellä takaisin asemalle. Matkan aikana hän nauraa tilannettaan kaverilleen WhatsAppissa.

11:30 ja hän istuu viimeinkin autossa, jonka määränpää on Lapua. Hän kysyi kahdesti sitä kuskilta, mutta myöntävistä vastauksista huolimatta pysyy valppaana koko kaksikymmentä minuuttia kestävän matkan.

11:50 hän jää pois vanhan yläasteen edustalla kuskin mutistessa "ei kyllä saisi jättää, mutta tämän kerran sitten" ja puolentoista kilometrin kävelymatka kotia kohti odottaa. Iät ja ajat sitten nautittu aamupala on vain muisto kaukaisuudessa ja maha muistuttaa olemassaolostaan erittäin äänekkäällä tavalla. Mieli tekisi koukata lähikaupan kautta hakemassa lohtusuklaata, vaikka sankariamme onkin tähän mennessä vain naurattanut nämä arkielämän vastoinkäymiset. Ainahan sitä voi leikisti olla surullinen, vaikkei siinä mitään järkeä olekaan. Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen, ovi kolahtaa kotoisasti kiinni selän takana ja sankarimme voi lopulta kuoriutua tukalasta ulkovaatekerroksesta.

Joskus hän olisi jäänyt loppupäiväksi murjottamaan, mutta lieneekö tämä sitten kasvattavan kokemuksen sivuvaikutuksia, sankarimme tarttuu ilomielin imuriin ja sen jälkeen alkaa henkinen valmistautuminen tulevan koeviikon koettelemuksiin. Mikä siis tarkoittaa Teran pelaamista ja Tumblrissa kykkimistä.

#28 My heart is a weapon of war

Tämä sielu ei ajautunutkaan oppilaskunnan hallitukseen, vaan päätin jänistää siinä kohtaa, kun tuli viesti, että ehdokkaiden kokous on seuraavana päivänä. Teatterikursseilta en kuitenkaan ole itseäni poistanut. Totesin tiistaina psykologin luona vieraillessani, että olen kovin innoissani, sillä olen koko pienen ikäni toivonut saavani jonkinlaista kosketusta näyttelemiseen, mutten sitten koskaan uskaltanut muuttaa kauniita ajatuksia teoiksi. Toisinaan vähän huvittaa käydä juttelemassa psykologilla, kun minulla menee nykyään niin hyvin, mutta toivoin kuitenkin sitä, kun aloitan lääkkeiden purkua tässä kevään aikana. Odotustilassa oli vieläpä oikein piristävän vihreä kori, jossa oli erivärisiä lankakeriä ja alulle laitettu kaulaliina, jota sai jatkaa odotellessaan!

Mutta, mitä minulle on kuulunut tämän lyhyen hiljaiselon aikana? Olen sairastanut pikaflunssan, puhunut yaoista erään ystäväni kanssa kotimatkalla, kirjoittanut pienen katkelman siitä, kuinka tiistaiaamuna koululle kävellessäni Anthony Hopkins hyppää puskasta eteeni ja hämmentää minua kysymyksillään. Voin laittaa lopputuloksen tämän merkinnän päätteeksi.
Mitä muuta? Olen pelannut TERAa, neulonut, lukenut ja rakastunut Uhrilampaiden soundtrackiin, ostanut aasialaisen musiikin kirpputorilta sälää (joista lisää mahdollisesti seuraavassa postauksessa) ja päättänyt aloittaa saksan opiskelun ensi syksynä.

Tosiaan, olen Valtaistuinpeliä lukenut. En oikein tiedä, pidänkö tästä kirjasta vai en. Hyvin helposti kuitenkin tunnun katoavan näille sivuille ja kuvitukset ovat saaneet sukat pyörimään jaloissani. Palautuspäivä lähestyy uhkaavasti, tuskin saan tätä siihen mennessä luettua. Hieman surullista palauttaa kesken lukemisen, mutta ehkä luen tämän sitten loppuun joskus toiste.

Kiitos Raika-chanille kirjasuosituksista! Olen aloitellut Liisa Karvisen Riisiä tiskin alta - Tarinoita nousevan auringon maasta ja pahin ja turhin pelkoni oli, että teksti olisi kuin mistäkin tietokirjasta. Muutaman sivun jälkeen olen vakaasti sitä mieltä, että tämä lukeutuu nyt jo lempikirjojeni joukkoon ja varmasti tulee vielä joku päivä löytymään omasta kirjahyllystäni!

Olen erittäin hämmentynyt, että nuhjuisen pikkukaupunkini kirpputorilta voi löytyä tällaisia aarteita. Hannibal sattuu olemaan sopivasti vuorossa lukulistallani, joten tämän paremmaksi ei löytö voi mennä! Löysin myös tummansiniset, suht. vähän käytetyt converset vitosella ja "kosmisen" värisen lasipurkin, joka on myös Japani-rahastoni. Tyhjäähän tuo on täynnä vielä, mutta pakko se on jostain aloittaa!

Epävireistä kitaraa olen rämpytellyt ja 2/3 musiikin kurssin näytöistä on suoritettuna. Vielä, kun oppisin pianosoinnut, niin minulla olisi kaikki kolme näyttöä suoritettuna. Vähän kyllä epäilen ehtimistäni, mutta loppuun asti taistellen!

Ja ennen kuin päästän teidät nauttimaan verbaalisen puoleni tuotoksista, pamautan tähän vielä ensimmäisen "palkintohaasteeni", jonka sain Raikalta!

"Liebster tarkoittaa rakastettu, rakkain tai suosikki. Liebster-palkinnon avulla on tarkoitus saada huomiota myös niille blogeille joilla on alle 200 lukijaa. Kun teet Liebster-blog postausta, muista kertoa mitä itse Liebster tarkoittaa ja tietenkin ohjeet, jotka olen tuohon alemmas laittanut."

Ohjeet: 
1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.
2. Valitse viisi (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Toivo, että ihmiset kelle jätit palkinnon antavat sen eteenpäin.

---

1.  EEEÄÄÄÄÄ-- *kiemurtelee vaivautuneena koska kiittäminen on aina yhtä vaikeaa*

2. En kovin mielelläni jaa tällaisia palkintoja/haasteita eteenpäin pelätessäni, että joku tulee nalkuttamaan, mutta koska yolt (koska Miyauchi ja nyt kaikki ovat hyvin hämmentyneitä) ja silleen niin tämä palkinto lähtee sellaisiin osoitteisiin kuin

- Mimin huone

- Idée fixe

- people just float

- alone again, wonderful world

- Mustetta käsissä

---

Ja koska lupasin, niin:

Tiistai. Ihmiskunnan ikuinen vitsaus. Jos saisin päättää, niin poistaisin tiistain kokonaan. Sillä ei ole mitään merkitystä.

Eräänä tiistaiaamuna askelsin itselleni ominaisessa transsitilassa kohti lukiota. Puhisin ja päästelin ärräpäitä kylmyyden tunkeutuessa lukuisten ja taas lukuisten vaatekerrosten läpi iholleni. Mp3-soittimesta soi Lapinlahden Lintujen Keski-ikä On Syvältä ja rukoilin mielessäni, että koulun kahvikone toimisi. Harmaat aivosoluni tarvitsivat kofeiinia toimintavalmiuden takaamiseksi. Negatiivisten ajatusten noidankehän rikkoi ääni, joka syntyi toisiaan vasten kahahtavista oksista ja seisahduin paikoilleni kiivaan hengähdyksen saattelemana.

Edessäni seisoi maailmankaikkeuden viehkein olento. Olento, joka olisi ikänsä puolesta voinut olla isoisäni. Hopkinsin kasvoilla oli mitä hurmaavin hymy, joka sulatti roudan sydämestäni. Hänen äänensä, kun hän puhui, oli kuin musiikkia korvilleni, vaikka itse virkkeen sisältö iskeytyi tajuntaani vasten muutaman sekunnin viiveellä saattaen minut suuren hämmennyksen valtaan.

"Saanko vaihtaa munasarjani johonkin muuhun sisäelimeen?"

Kyllä, tämä oli totta. Anthony Hopkins oli juuri hypännyt puskasta eteeni.

Inspiraatio tähän lähti Miston ja minun välisestä Facebook-keskustelusta, johon sisältyi moinen kysymys ja paljon Hopkins-fanityttöilyä!