Kävimme isäkarhun, äitipuolikarhun ja velikarhun kanssa ihmettelemässä auringonlaskua Porin Kallossa. Seistessäni niillä samoilla kivillä, joilla loikin viime vuonna, minut valtasi nostalgian lisäksi ääretön suru, johon kuitenkin liittyi tunne siitä, että täällä minä olen kotona. Olo oli turvallinen, kun ilmassa tuoksui meri ja tuuli nipisteli poskia samalla, kun aurinko teki tietään merta kohti. Muutamien minuuttien kuluttua auringon kadottua pimeys laski huntuaan maan ylle ja minun tuli kylmä. Kesä on nyt ohi, minä voin viimeinkin toteuttaa itseäni kerrospukeutumalla ja juomalla teetä ilman, että minua pidetään ihan höpsönä, koska sehän nyt on ihan hassua juoda teetä kesällä. Eikä ole.
Tuntuu niin hassulta tuntea olevansa kotona niin monessa paikassa samaan aikaan. Ensin minä vihasin Poria, mutta jollain tavalla viha on kääntynyt rakkaudeksi. Enää taajamajunat eivät ole kirskuvia ja natisevia, kolkkoja kulkuvälineitä, jotka tuoksuvat ummehtuneelta. Minä rakastan sitä, kun saan avata vaunun ikkunat ja antaa kirpeän syysilman tulla sisälle. Samean väriset istuimet ovat upottavuudessaan lohdullisia ja tummaa, naarmuuntunutta lattiaa vasten napsahtelevat ihmisten askeleet turvallisia. Ja se, miten erilaisia tarinoita ehtiikään kuulla samalla, kun esittää olevansa hyvin syventynyt neulomiseen.
Tänään entiseen lähipizzeriaani asteli mies kaljoinensa kysymään, olisiko tarjoilijalla myydä hänelle kananmunia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti