Pimeä ei ole vielä iskenyt. Olen itse asiassa viihtynyt yllättävän hyvin ulkosalla nyt, kun on viimeinkin mukavan viileää. Eilen kompastelin tieni joenrantaan. Kuuntelin SMG:tä ja ajattelin samalla häntä. Missä hän on. Ja miten hän voi.
Noin, nyt sanoin sen. Olisin voinut kirjoittaa nämäkin sanat päiväkirjaan, mutta en ole viikkokausiin löytänyt sopivaa hetkeä tai mielentilaa kirjoittamiselle. Päiväkirjan välissä odottavat teepussit ja kirjeet, joihin en ole vastannut.
Olen elänyt kuluneet kolme kuukautta miltei jatkuvassa jännitystilassa. Arki kuluu koulun ja muiden muodollisuuksien parissa ja viikonloppuisin ei huvittaisi tehdä mitään. Olla vain ja hengitellä. Olen löytänyt teatteriproduktiosta suuren voimavaran, ja vaikka se vie yhtä lailla voimia, suhtaudun siihen kasvattavana kokemuksena, joka on totisesti nyt jo tehnyt tehtävänsä.
Tunnustan olevani ihan helvetin ylpeä itsestäni, että elän ja pärjään, vaikka tällä hetkellä onkin monta rautaa tulessa. Niin monta, että välillä tuntuu siltä, etten kykene pitämään tätä kaikkea kasassa. Inhoan sitä, kuinka tämä systeemi saa ihmisen potemaan huonoa omaatuntoa siitä, että hän tunnustaa olevansa ihminen. Ihminen, jota ei ole luotu koneeksi.
Palleahengitys ja Sigur Rós ovat auttaneet suunnattomasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti