#102 Epilogi

Silloin, kun proggis alkoi syyskuun loppupuolella, tuntui vakavasti siltä, ettei tästä tule mitään. Yksien harjoitusten jälkeen itkin omaa osaamattomuuttani; muut tuntuivat olevan ammattilaisia rinnallani. Oma elämäntilanteeni, koulu ja muut muodollisuudet tuntuivat olevan sinä hetkenä aivan liikaa. Luovuttaminen kävi monta kertaa mielessä, mutta onneksi kunnianhimoinen puoleni patisti joka kerta liikkeelle ja yrittämään uudestaan.

Odotin proggista koko lukion toisen vuoden. Abivuoden syksyn lähestyessä epäilykset kuitenkin nousivat pintaan. Olisinko tarpeeksi hyvä? Mitä jos esiintymiskammoni nousee esteeksi esiintymiselleni? Kehittelin varasuunnitelman. Proggiskurssien sijaan opiskelisin kemiaa ja aloittaisin espanjan kielen. Tässä kohtaa eräs ystäväni katsoi minua pahasti. Et nyt perkele jätä. Enkä jättänyt.

Tuntuu surrealistiselta ajatella, että istun nyt tässä kirjoittamassa tätä tekstiä. Tämä hetki tuntui syyskuussa niin kaukaiselta. Ajattelin, etten koskaan saavuttaisi sitä. Mutta vastoin kaikkia odotuksia, aika kului sivaltavan nopeasti. Yhtäkkiä sitä tiedostaa yrittäessään nukahtaa, että ainiin, viikon päästä tämä kaikki on ohi.

Olen herkkä ja tunteellinen, mutta olen yrittänyt kääntää sen vahvuudeksi. Kaikki ne suuret tunteet rikastuttavat hetkiä. Eilinen oli sellainen päivä, jona tunneskaalan rajat ylitettiin. En tuntenut paniikkia tai häpeää itkiessäni holtittomasti yli kahdenkymmenen ihmisen katsoessa minua.

Sä olet kaunis, kun itket.

En tiedä, miksi kirjoitan tätä. Ehkä haluan tehdä itselleni varmaksi sen, että selvisin hengissä. Saavuttanut jotain suurta, jännittänyt koko tämän ajanjakson alussa enemmän kuin kuluneen viikon esityksiä yhteensä. Tutustunut upeisiin ihmisiin ja saanut kuulla positiivisella tavalla yllättäviä sanoja itsestäni. Minäkäsitykseni on muuttunut ryminällä näiden kuukausien aikana. Minä olen muuttunut.

Tuntuu haikealta jatkaa elämää ilman päivittäisiä harjoituksia. Huonosta päivästä huolimatta odotin teatteritunteja suurella innolla, vaikka mielessäni hartaasti kirosinkin opettajan patistaessa juoksemaan katsomon läpi kolmesti.

Odotin tunteja sen takia, että pääsisin viettämään aikaa tässä kohtaa rakkaiksi muodostuneiden ihmisten seurassa. On ollut ihana työskennellä tässä ryhmässä ja eilisen jälkeen tuntui siltä kuin tässä oltaisiin tunnettu ja oltu yhdessä aina.

Ennen kuin jätimme taaksemme salin punaisine penkkeineen, halasimme toisiamme pitkään. Ja sinä hetkenä opettajamme vaatimattomat, mutta merkitykselliset sanat olivat kirkkaana mielessäni:

Älkää unohtako, että ihmiset ovat hyviä.

Minä päätän tekstini nyt tähän ja menen etsimään nenäliinoja.