Elämä on ollut tänään ihan huikea juttu, olkoon nämä kliseiset alkusanani. Ensinnäkin, ulkona oli sen verran viileä - ei, pikemminkin kylmä - että rohkenin laittaa villapaidan päälle. Koulussa se sai kehuja ja melkein myöhästyin uskonnon tunnilta jäätyäni erään samalla teatterikurssilla olleen tytön kanssa juttelemaan villapaitarakkaudesta. Ruokatunnilla taas havahduin siihen, että minusta välitetään. Ystäväni vuodatti sieluaan usemman minuutin ajan, minä kuuntelin vaitonaisena ja välillä nyökytellen, kunnes ystäväni äkisti kysyi: "Katsoitko sä viikonloppuna kui paljon animea?"
Psykologian tunnilla - tai oikeastaan sen jälkeen, kun jäin juttelemaan opettajan kanssa - sain suureksi helpotuksekseni luvan tehdä kaikki paritehtävät yksikseni. Saman tunnin aikana eri ryhmät - minä yksikseni, koska pöytäseurueeni uupui (olin tästä onnellinen, terveisin introvertti) - miettivät eri ikävaiheiden haasteita, ja kun pohdin opettajalle, mitä haasteita nuorella aikuisella voi olla edessään, meni hän kananlihalle, koska vastaukseni oli kuulemma niin hyvä.
Aamun toinen tunti oli hypäri, jonka vietin torkkuen olentoja vasten ja satsumoita syöden samalla, kun vuotta nuorempi, toveriporukan uusin jäsen, rupatteli niitä näitä. Sitten totesin, että eiköhän oteta kengät pois, ja hipsin sukkasillani katsomaan, onko kanttiini auki (ei ollut).
Päivän päätyttyä ja bussiasemalle päästyäni huomasin, että sieluaan vuodattaneelta ystävältä oli tullut viesti. Minä en kuulemma saa murehtia häntä, hän nyt vain on surullinen hetken ja selviää kyllä. Vastasin, että en murehdi. Osaan nykyään kuunnella ihmisiä ottamatta heidän ongelmiaan omakseni.
Ja mikä tärkeintä. Istuin aamubussissa ja olin juuri laittamassa kuulokkeita korviin, kun YleX:ltä alkoi soimaan SMG:n Kaunis Marjaana. Eihän siinä voinut kuin kuunnella, ehkä paras mahdollinen aloitus viikolle.
Tässä kuvassa on Nelli-kissa. Tyttö on pian kuusi kuukautta vanha ja kovin energinen ja hellyydenkipeä. Kävimme isän enon luona juomassa kahvia ja ihmettelemässä sateista sunnuntaita ja ulkona ollessamme leikin kissalapsen kanssa. Illemmalla juoksin sateessa keskellä pimeää niin, että veri maistui suussa. Pariisin Kevät soi taustalla ja autojen valot olivat niin kaukaisia. Pimeässä oli hyvä kulkea, kehtasi nostaa housujaan kunnolla ja kävellessä laulaa. Se on hyvä, että muut tässä pikkukaupungissa eivät keksi lähteä sateella ulos. Tai sitten en vain ole kohdannut kaltaisiani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti