Tänään kävimme pikkuveljen, isän ja äitipuolen kanssa katsomassa kaunista, punatiilistä taloa, jota ympäröivät lukuisat pellot. Pihasaunan kuistilla soivan tuulikellon äänessä oli jotain lohdullista. Kaikkialla oli niin rauhallista ja kaunista, etten olisi tahtonut lähteä. Mutta joskus on pakko luopua.
Tahtoisin vain valloittaa tuon yhdessä kuvassa näkyvän tilan itselleni tietämättä itsekään, miksi. Talossa oli kaunis kirjahylly täynnä pölyisiä kirjoja. Oli lintu- ja kasvikirjoja, oli kirjoja eri kansoista, oli kirja, jossa puhuttiin ranskan kielestä. Puhallellessani pölyjä kirjojen latteanvärisistä selkämyksistä minusta tuntui kuin olisin ymmärtänyt jotain kaunista ja elämää suurempaa.
Myöhemmin saman päivän aikana seisoin maitohorsmakimppu kädessäni takapihallamme ja ajattelin, että kuukauden kuluttua minä saatan olla vapaa lääkkeistä. Tuntuu kuin minä ja maailma olisimme viimeinkin ymmärtäneet toistemme olemassaolon.
Tämä on ihana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti