#20 GET YOUR CRAYON CRAYON

Woop woop ja silleen. Vietän tässä lauantai-iltaa ylhäässä yksinäisyydessäni ja kun en muutakaan tekemistä keksinyt, niin päätin kirjoitella tänne. Kolme tuntia autossa istumista ja muuttoapuna toimimista, joten armahtakaa minut saastainen kuolevainen siitä, että tekstin laatu todennäköisesti päästelee kuolonkorahduksia helvetin liekeissä.

Jos edetään kronologisessa järjestyksessä, niin...

Niin. Karvoja Kiinasta, jee. Talkkia tuo yksilö vielä kaipaa ja vähän saksimista, mutta muilla tavoin olen erittäin tyytyväinen. Reuhka on valmistettu korkealaatuisesta japanilaisesta kuidusta (jos nyt oikein muistan) ja itse suoristin tuota huoletta, kunhan vain ensin laskin lämpötilaa. Suositus taisi olla 150 celsiusastetta, mutta ei syntynyt sen suurempia katastrofeja, vaikka omassa suoristusraudassa minimilämpötila on se 180 astetta. Jahka olin reuhkan kiskaissut päähäni ensimmäistä kertaa, kokeilin heti ensimmäisenä, voiko se päässä moshata. Ja vastaus on kyllä! Yllätyin ylipäätään siitä, kuinka hyvin peruukki pysyy päässä - vähän liiankin hyvin, jos rehellisiä ollaan. Äitikin innostui tästä niin kovin, että päätyi lopulta itsekin kokeilemaan peruukkia. Kikatimme kuin teinitytöt konsanaan, sepäs oli kovin suloista!

Ah, lisää materiaa. Eräs synkkä ja myrskyinen päivä kävin koulun jälkeen Seppälässä ja liimauduin oitis koruosastolle, koska sisimmässäni piilee pieni harakka. Ei filosofi tai lehmä, kuten opettajani silloin tällöin sanoo. Vain harakka. Koruosastolla oli tosiaan ruhtinaallinen alennusrumba menossa ja tällaisen niittinahkarannekehärpäkeasian minä nappasin matkaani.



Sitten minä olen vain lukenut Meresmaata ja rakastunut yhä vain enemmän, jos se on enää mahdollista. Mifongin aikaa siis lueskelen. Pakko mainita, että olen kerrassaan hämmentynyt, kuinka Meresmaan kieli on muuttunut sitten Mifongin perinnön, mutta en valita, sillä teksti on nyt paljon kevyempää. Ihminen on mukavuudenhaluinen lurjus ja myönnän kuuluvani siihen kastiin, oi kyllä.

Torstaina oli koulumme itsenäisyyspäiväjuhla, johon minä mokoma raahauduin, vaikkei minun olisi edes tarvinnut. Toisaalta minulla olisi ollut koko päivän aikana vain yksi tunti, joten olisin takuuvarmasti jäänyt jatkamaan unia. Otin kameran mukaan, että olisin voinut ottaa kuvia, mutta ainoa saldo koko juhlasta on tässä. Siinä missä yläasteella seistiin ulkona pakkasessa - tytöt mekossa ja pojat puvuissa - ja katsottiin, kun liput vedettiin salkoon, niin lukion juhla oli hämmentävän mukaansatempaava. Ensin oli lipun kantaminen lavalle ja puhe, minkä jälkeen koulun vaihto-oppilaat kertoivat omien maidensa kulttuurista, mikä oli oikeasti mielenkiintoista kuunneltavaa. Loppua hieman kevensi se, että juhla julistettiin jo päättyneeksi, kun eräs opettaja huusi "Seis! Maamme-laulu!"

Keskiviikkona oli hyvän mielen joulutempaus. Globaalikasvatusryhmä myi leivonnaisia ja arpoja, joiden tuotot lahjoitettiin aids-orvoille. Kaverini ovat tässä ryhmässä, ja vietinkin sitten hypärini heidän kanssaan arpoja myyden. Hallitus tarjoili ilmaista glögiä, ja kyllähän sitä tuli päivän aikana tankattua. Terveystiedon tunnin aikana tuhertelin omaan mukiini ja eräs tuttavani piirsi siihen kalan tai matelijan. Kuppi on nyt hyllyssäni muistona.

Mitä perkelettä Blogger tuhoaa kuvia. Muutti tämänkin kauhean ylivaloittuneeksi.

Torstaina koulu loppui jo puoli yhdeltä ylioppilasjuhlien takia, jolloin käytin tilaisuuteni hyväksi ja otin kuvia kuvisluokalla olevasta dada-taideteoksesta, eli tuosta sohvasta ja punaisista ympyröistä, joita leikkasin aikaisemmin sormet krampeilla. Ironista sinänsä, sillä dadan tarkoitus on olla taiteen vastakohta eli antitaidetta, vaikkakin sitä alettiin kutsumaan taiteeksi myöhemmässä vaiheessa. Alunperin dada siis pyrki edustamaan kaikkea, mitä taide ei ole.

Dada-teoksen kuvaamisen ohella otin kuvia myös muusta esillä olevasta taiteesta. Rakastan ympäristötaidetta, kuten koulussamme näitä origameja, jotka roikkuvat käytävillä katosta. Silloin tällöin pysähdyn pelastamaan hirttäytyneen kurjen.
Kuvia ottaessa läheisestä luokasta astui ulos filosofian opettajani, jolle en niinkään ole puhunut kurssilla tai ylipäätään. Mutta selitin hänelle - kun hän kysyi, mitä teen - dadasta innoissani ja hämmennyin, sillä tuntui kuin oppilaan ja opettajan välistä auktoriteettikuilua ei olisi.

Alimmassa kuvassa sinihiuksinen ystäväni maalaa mediakurssin työtä koulun jälkeen. Päästyämme  koululta kävimme kirjastossa ja aloitin matkan kohti tuntematonta, sillä...

... lainasin nämä kirjat. En pääse yli tuon ylimmäisen ulkoasusta, mutta ehkä elän tämän asian kanssa. Saapi nähdä, miten tämä projekti lähtee käyntiin, kovin olen keskustellut rippileirini isosen kanssa japaniksi, mutta kirjaa saa plärätä tovin ja nettiäkin välillä käyttää apuvälineenä, mutta ainakin on haastetta heti alussa. En ole juurikaan päässyt johdantoja pidemmälle, kun on ollut tämä kiireinen viikonloppu, mutta ensi viikolla sitten.

Ateljee.

Minua muuten ilostuttaa kovin, kun teitä lukijoita ilmaantuu tänne maailmankolkkaan!