#82 "Now I walk around like I can't be knocked down"

Kirjoitin päiväkirjaani: "PPS. Koulurepun nähdessä ei tule paha mieli, sillä minulla on tapana kuljettaa sitä mukanani milloin missäkin, ja se muistuttaa minua koulun sijaan seikkailuista, joihin se on päässyt osallistumaan."

Eilinen alkoi piknikistä, jonka kesken lähdimme yllättäen uimaan. Päädyin vain kahlaamaan, minä kun en omista uimapukua tällä hetkellä, ja palasin takaisin rantaan veden hipoessa hameen helmaa. Katselin rannalta ihmisten eloa, kuinka he kisasivat siitä, kuka sukeltaa pisimmälle, kuinka he seisoivat käsillään ja tekivät voltteja.* Uinnin jälkeen palasimme takaisin ja pidimme teehetken ulkokatoksessa. Niitä hetkiä mahtui useampi viime kesään. Eikä mikään ollut muuttunut vuoden aikana. Joimme teetä, puhuimme, olimme hiljaa ja letitimme hiuksia - jopa minäkin neljän vuoden jälkeen muistin, miten tehdään letti. Yön laskeuduttua poljin kotiin laulaen The Killersiä satakielien säestämänä.

PS. Olen nyt oivaltanut, millainen toinen tatuointini tulee olemaan. Vielä kun pääsisin ottamaan sen ensimmäisen.
PPS. Kaksi viikkoa synttäreihin!

*Vaikka olinkin iloinen heidän puolestaan ja nauroin ystävieni hölmöilyille, olin sisimmässäni hieman katkera siitä, etten siinä hetkessä kyennyt osallistumaan ilonpitoon. Jos minulla olisi ollut uimapuku, en olisi uhrannut pienintäkään ajatusta sille, että ihmiset olisivat tuijottaneet minua inhoten (pieni epävarmuus pesii yhä minussa, vaikka osaankin olla nykyään välittämättä suurimman osan ajasta), vaan olisin kiiruhtanut ystävieni seuraan.  Lyhyesti sanottuna: olen kyllästynyt murehtimaan sitä, mitä minusta saatettaisiin ajatella. Tai havahtunut siihen faktaan, ettei minussa ole mitään vikaa.