Itsesensuuri on asia, joka esiintyy elämässäni aika ajoin. Harmi vain, että kukaan muu itseäni lukuun ottamatta ei sitä kykene havaitsemaan, sillä se kurja on pesiytynyt pääni sisälle. Saatan olla juuri twiittaamassa tai julkaisemassa kuvaa Instagramiin, kun se avaa suuren suunsa:
"Ketään ei naurata typerät juttusi tai kiinnosta kuva sinusta rumassa kauluspaidassasi vähintään yhtä ruma kahvikuppi kädessäsi."
Pysähdyn. Katseeni tuijottaa puhelimen näytön sijasta tyhjyyteen ja mietin, että ehkä se itseriittoinen paskiainen onkin oikeassa. Tunnen oloni naurettavaksi. Kyseenalaistan olemassaoloni ja posket punoittaen pyyhin 140 merkin edestä tekstiä ja poistan huolella muokatun kuvan puhelimestani. Leikitään, ettei mitään tapahtunut.
Itsesensuuri ja häpeä eivät kuitenkaan ole sama asia. Pikemminkin kyseessä on syy ja seuraus.
Mutta voisiko itsesensuurista rakentaa aasinsillan epävarmuuteen? Vai onko epävarmuus se tekijä, joka päästää ei-niin-mukavat ajatukset irti? Onko ongelmani lähtöisin siitä, että voisin jopa pelätä vastaanottoa? Ehkä hämisvaistoni yrittää pohjimmiltaan viestiä, että epävarmuuden iskiessä on parasta pitää vain turpa kiinni.
Jos sitä nyt vielä sensuroitu naama.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti